(Päivitetty: )
Teksti:
Sanna Puhto

Kun ihminen on kasvattanut lapsensa isoiksi ja saanut sitä myöten vapautensa takaisin, hän alkaa haaveilla koirasta. Miksi ihmeessä?

Tässä on Armi. Noin kuuden viikon ikäisenä tämä söpöläinen valittiin meidän koiraksemme. Valinnan teki kasvattaja toiveidemme ja koiran luonteen perusteella. © Tuula Sipinen

Kaikilta Seuran uusilta työntekijöiltä kysytään lähestulkoon ensimmäiseksi: ”Oletko kissa- vai koiraihminen?”

Kukaan ei enää muista, mistä moinen perinne lähti, mutta tätä on kysytty aikojen alusta asti.

”Koiraihminen, ehdottomasti”, vastasin runsas kaksi vuotta sitten tullessani töihin Seuraan.

Olin koiraton koiraihminen, enkä todellakaan aikeissa hankkia hauvelia. Se olisi samanlainen pallo jalassa kuin pieni lapsi.

Omat lapseni olivat kasvaneet niin isoiksi, että enää ei tarvinnut rynnätä töistä kotiin laittamaan ruokaa tai viemään heitä harrastuksiin. Pääsimme miehen kanssa taas yhdessä ulos ilman lastenhoitojärjestelyjä.

Mikä ihana vapaus!

Mutta kun kuopuskin tuli kunnolla murrosikään, vapaus ei enää maistunut yhtä hienolta.

Se johtui pääasiassa siitä, että teinin mielestä minkäänlaiset hellyydenosoitukset eivät olleet enää ookoo. Myös kaikenlainen huolehtiminen oli syvältä. Täysin tarpeetonta, kuulemma.

Oma rakas lapsi katosi suljetun oven taakse omaan huoneeseensa, omaan elämäänsä. Osan ajasta olin iloinen hänen päättäväisestä itsenäistymisestään ja irrottautumisestaan. Juuri niin pitääkin tapahtua.

Usein se kuitenkin tuntui pelkästään karulta. Mitä virkaa äidillä on, jos ei saa enää hoitaa sitä virkaa?

Kuopus sulki ovensa. © Sanna Puhto/Otavamedia

Äitiyden pitää muuttua lapsen kasvaessa, tiedetään. Mutta tässä luopumisen ja irti päästämisen tunnelmassa ajatus koirasta alkoi tuntua yhä paremmalta. Koira olisi ilosta sekaisin, kun vain näkisi minut. Se tarvitsisi minua, aina ja varmasti.

Pallo jalassa ei tuntunut enää hullummalta idealta. Sitä paitsi onko se kahle, jos se on rakas?

Nämä kaikki ovat itsekkäitä syitä hankkia koira. Mutta onko olemassa muita hyviä syitä kuin itsekkäitä? Jos hankkii adoptiolapsen, itsekkäät syyt ovat adoptioviranomaisten silmissä niitä painavimpia perusteita.

Tässä sitä siis ollaan, menossa huomenna hakemaan omaa vauvaamme, labradorinnoutajan pentua, kotiin.

Äitiyspakkaus, tai miksi sitä välttämättömien tarvikkeiden kokoelmaa sanoisi, on hankittu.

Näillä pärjää alkuun: sänky, valjaat, kakkapusseja, kynsileikkurit, hammasharja ja -tahnaa ja leluja. © Sanna Puhto/Otavamedia

Takana on yksitoista kuukautta kestänyt odotusaika. Päätös hankkia koira syntyi viime juhannuksena. Siitä lähtien olen vain odottanut tätä hetkeä.

Kuukausien ajan olen lukenut Tuire Kaimion Pennun kasvatus -kirjaa. Viimeiset viikot olen vähän väliä tuijotellut Armin kuvaa ja vellonut pakahduttavassa odotuksessa. Kyllä, hänen nimensä on Armi.

”Milloin hankitte Dannyn”, työkaverit kuittailevat. ”Saiko se nimensä Armi Ratian mukaan”, kysyy äiti.

Ei ja ei. Vauvamme ei ole Aavikko eikä Ratia vaan Armi Kuusela, koska hän on maailman kaunein tyttö.

Ja huomenna hän on meidän.

Neljän viikon ikäisiä labradorinnoutajan pentuja. Yksi näistä on meidän Armimme, mutta vielä emme tiedä mikä se niistä on. © Sanna Puhto/Otavamedia

X