Sainko vaihdokkaan pentutreffeillä

Jaa kaverilleTilaa Seura

En olisi arvannut, että kiitän punkkeja siitä, että ne imivät verta koiranpennustani. Punkkien jättämistä paukamista tunnistan omani pentutreffeillä.

© Sanna Puhto/Otavamedia

Armi tapasi muutama päivä sitten sisaruksensa.

Pentue oli silloin 11 viikon ikäinen ja viettänyt uusissa kodeissaan melkein kuukauden. Sisarusten jälleennäkeminen oli yhtä ujostelua, eivätkä pennut oikein tienneet miten olisivat ottaneet kontaktia. Leikkimisestäkään ei tullut mitään.

Näinkö se meni?

No ei todellakaan.

Armin pentueessa on neljä urosta ja kolme narttua. Kun tulemme Espoossa asuvan kasvattajan pihaan, Nuuksion kansallispuiston laitaan, paikalla on jo muutama veli.

Nostamme koirat autoista tervehtimään tosiaan. Pennuista tulee saman tien painiva, maassa kierivä kasa.

Muitta mutkitta käsiksi. Näin välittömästi pennut tervehtivät toisiaan kuukauden erossaolon jälkeen. © Sanna Puhto/Otavamedia

Kun koko sisarusporukka on koossa, lähdemme metsään. Metsäpolku on pennuille tuttu jo luovutusta edeltävältä ajalta ja ne menevät eteenpäin hännät viuhtoen.

Metsässä kasvattaja Anu Brunila-Kovanen pyytää meitä laskemaan pennut vapaiksi. Mikä onkaan sen ihanampaa: joukko elämäniloisia veijareita tutustumassa ihmeellisen kauniiseen metsään. Onko pennun nenälle ja keholle mitään parempaa harjoitusta!

Paitsi että yllättäen olen melkein paniikissa. Enkä ole ainoa. Paniikki ei iske meihin siksi, että pelkäisimme pentujen karkaavan tai satuttavan itsensä.

Epämiellyttävä tunne johtuu siitä, että emme tiedä, mikä on kenenkin koira. Pennut ovat kaikki mustia, toistensa kopioita. Olemme kuin 101 dalmatiankoiraa -sadussa: silmissä vilisee samanlaisia koiria.

Mättällä pyöri tällainen 28-tassuinen, 7-häntäinen ja 100-hampainen musta karvakerä. © Sanna Puhto/Otavamedia

Pennut tuntuvat menettäneen identiteettinsä. Ne käyvät niin kovilla kierroksilla, että yksikään ei tunnista enää nimeään. Ne ovat palanneet siihen aikaan, kun eivät vielä erottaneet itseään sisaruksistaan ja olivat toistensa päällä mönkivä orgaaninen kokonaisuus.

Miten voin olla varma, että en palaa kotiin väärän koiran kanssa? Olen jo ehtinyt kuulla muilta omistajilta, miten jotkut sisaruksista paiskovat ruokakuppiaan ympäri keittiötä, jos ruokaa ei tule tarpeeksi nopeasti. Tai miten etutassut isketään vesikuppiin ja läiskytetään – ja lopuksi sekin kuppi lennätetään pitkin seiniä.

En tosiaan halua mukaani vaihdokasta.

Hetken olen tunnistavinani Armin sen selän lainehtivasta turkista. Mutta sitten pennut molskahtavat metsäpuroon, jossa kävivät uimassa jo kuusiviikkoisina. Sinne meni sekin tuntomerkki. Vettyneenä turkki ei kiharru vaan sojottaa tikkuina joka ikisellä.

Labradorinnoutajat rakastavat vettä. © Sanna Puhto/Otavamedia

Käyn koiria läpi käsikopelolla. Jokainen pentu tuntuu samaan aikaan yhtä tutulta ja vieraalta. Onneksi tytöt ja pojat on sentään helppo erottaa mahan alle kurkkaamalla.

Käteni osuu yhden pennun rintaan. Turkin alla tuntuu pahkura. Patti tuntuu tutulta, vaikka koira ei. Tämän täytyy silti olla Armi, sillä poistin siltä punkin juuri siitä, missä kohouma on. Kokeilen myös vasenta korvalehteä. Siinäkin pitää olla paukama, toisen punkin jättämä. Bingo!

Kiitos punkki! En tällä poiston hetkellä tiennyt, että sinusta olisi vielä hyötyä. © Sanna Puhto/Otavamedia

Vasta nyt pystyn rentoutumaan, kun teidän miten löydän oman lapseni.

Joillain muilla huoli jatkuu.

Harjoittelemme metsässä kasvattaja Anun johdolla noutamista ja jäljestystä.

Jäljestys ei meinaa päästä käyntiin, kun yhden poikakoiran omistaja on sitä mieltä, että hänen sylissään oleva pentu ei ole oikea.

Kestää tovin, ennen kuin toinen omistaja havahtuu leppoisa pentu kainalossaan.

”Tämä taitaa sittenkin olla sinun koirasi. Ihmettelinkin, kun se on niin rauhallinen.”

Pennut haistelevat kauriin sorkkaa. Sorkkaa vedetään narun perässä maastossa ja jätetään matkan päähän. Pennut etsivät hajujäljen ja löytävät sorkan. © Sanna Puhto/Otavamedia

Juuri kun olemme palaamassa takaisin, luoksemme ilmestyy kutsumaton vieras. Se on naapurin ärhäkkä saksanpaimenkoira. Sillä on kuonokoppa ja se murisee selkäkarvat pytyssä yhdelle urospennuista. Sen omistajaa ei näy, mutta Anu tietää hänen olevan tulossa. Meidän on aika poistua.

Anu ja hänen naapurinsa ovat jakaneet metsän käytön, jotta kohtaamisia vihaisen schäferin kanssa ei tulisi. Kumpikin varaa Hobbydeed-palvelusta ajan, jolloin on metsässä. Silloin toinen tietää, olla tulematta paikalle.

Vaikka schäferin porukka on tänään etuajassa, sovelluksen käyttö on silti luova keino vähentää konflikteja.

Sitä paitsi, nyt on sopiva hetki lähteä kotiin. Pentueen kohtaaminen on ollut niin intensiivinen, että pikkuisilta alkaa veto loppua.

Armi palautuu nukkumalla vielä seuraavanakin päivänä. © Sanna Puhto/Otavamedia

Kotimatkalla takapenkiltä ei kuulu muuta ääntä kuin kuorsausta. Seuraava päiväkin menee lepäillessä.

 

X