Yksin vai hylätty

Kun haaveilee koirasta, miettii vain, minkälaista on olla sen kanssa. Koirasta erossa oleminen on kuitenkin arjen realiteetti. Koiralle yksinolo on tilanne, jossa eroahdistus voi puhjeta.

Armi on toistaiseksi tottunut siihen, että sillä on ihmiskontakti 24/7. © Sanna Puhto/Otavamedia

Viimeisen viikon aikana olen joutunut kokeilemaan koiranpennusta erossa olemista, koska työt alkoivat.

Hengissä ollaan.

Ja mikäs on ollessa, kun vielä ei ole ollut huolta Armin pärjäämisestä, sillä se on hyvissä käsissä. Mies ja teini ovat sen kanssa kotona.

Vasta neljän viikon päästä Armilla on edessä koiralapsen kovin koitos, yksin jääminen.

Armi on tottunut olemaan mukana kaikessa. Tiskaaminen on sen lempihommaa. © Sanna Puhto/Otavamedia

”Olettehan jo aloittaneet yksinoloharjoitukset”, koirallinen ystäväni kysyi jo kuukausi sitten.

Kyllä, sanoin sujuvasti, vaikka en ollut varma, lasketaanko yläkertaan menemistä yksinoloharjoitukseksi. Armi oli tuolloin kaksi ja puoli kuukautta vanha. Kun se nukkui alakerran sohvalla, saatoin mennä yläkertaan toimittamaan kotiaskareita. Usein se heräsi ja tuli odottamaan minua alas portaiden juureen, koiraportin taakse. Kerran se jopa vinkui ikävissään.

Ei mikään lupaava merkki yksinjäämisen kannalta.

Siitä on nyt kuukausi ja yksinoloharjoittelu on edennyt siihen pisteeseen, että Armi osaa olla 15 minuuttia yksin kotona. Mies harjoittelee sen kanssa päivisin.

Minuutissa saa tällaista jälkeä aikaan. Mitä saakaan 8 tunnissa? © Sanna Puhto/Otavamedia

Harjoitus menee hyvin, jos Armi on jäänyt kotiin rauhallisissa tunnelmissa.

Kerran se oli riehakkaalla päällä ja oli yksin jäätyään raahannut eteismaton olohuoneeseen järsittäväksi.

Se on toistaiseksi ainoa materiaalinen menetys. Tai no. Myös yksi kirjaston kirja on järsitty lunastuskuntoon, kun unohdin sen yöksi yöpöydälle. Myös särö kännykkäni näytössä saattaa olla peräsin Armin hampaista, sillä eräänä aamuna sillä oli yöpöydälle unohtunut luuri suussaan. Sittemmin olemme oppineet nostamaan kaiken tärkeän sen ulottumattomiin.

Isoimmat tuhot yksinolo tekee koiran mielessä. Sille voi tulla eroahdistus. Ja siitä voi olla leikki kaukana.

Täytyy myöntää, että aiemmin en ihan ymmärtänyt, miksi entinen työkaverini oli niin huolissaan eroahdistuksesta kärsivästä koirastaan.

Nyt ymmärrän täysin. On kaameaa olla töissä ja tietää koiran kärsivän joka hetki kotona.

”Et kai ole lähdössä?!” © Sanna Puhto/Otavamedia

Tämä kollega ei säästellyt vaivaa koiransa ahdistuksen lievittämisessä.

Sillä oli feromonipanta ja sen lisäksi asunnossa oli pistorasiaan kiinnitetty rauhoittavia tuoksuja huoneilmaan pölläyttävä laite.

Kollega teki pikkukoiralleen omasta villapaidastaan pesän nojatuoliin, johon fifi jäi aamulla torkkumaan turvallisten tuoksujen hoitoon. Nekään eivät auttaneet ikävään. Mistäkö kollega tiesi sen?

Hän asensi videokameran kuvaamaan koiraa. Joka ilta töistä tullessaan hän näki tallenteesta, että koiraa oli ahdistanut olla yksin.

Niinpä kollega hankki sille samanrotuisen kaverin. Koirat saivat myös kännykän, jonka kollega viritti avaamaan linjan automaattisesti kun siihen soitti. Jos koirien ääntely kuulosti puhelimessa levottomalta, hän rauhoitti niitä omalla äänellään.

Tilanne muuttui siedettäväksi.

Yhdet kaverit joutuivat luopumaan koirastaan, kun se tuhosi eroahdistuksessaan karmien lisäksi myös ulko-oven ja livahti pimeään syysiltaan. Koira pääsi uuteen kotiin, jossa se ei joutunut olemaan yksin vaan sai olla kokoajan ihmis- ja koiraseurassa. Joskus rakkautta on osata luopua.

Koirien päiväkodit ovat lisääntyneet viime vuosina. Armin myötä en ihmettele, miksi. © Sanna Puhto/Otavamedia

Jos eroahdistus pääse päälle, siitä on usein pitkä tie pois.

Yksi Armin labradoriystävistä opettelee juuri kestämään yksinoloa. Se on Armia vuoden vanhempi ja sai elää myös pitkän huolettoman pentuvaiheen perheen kanssa. Töiden ja koulujen alettua se ei tottumattomana kestänytkään yksinoloa. Se haukkui, läähätti ja hilseili päivät pitkät.

Kun perhe huomasi tilanteen, töitä säädettiin etätöiksi niin paljon kuin pystyttiin. Koira ei joutunut lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta enää olemaan yksin.

Kun yksiolosta on tullut ahdistavaa, siitä pois opettelu vaatii kärsivällisyyttä. Yksinäisyyteen pitää siedättää vähä vähältä, mutta sitä rajaa ei saa ylittää, jossa ahdistus palaa.

Armin labradorikaveri oppii. Niin oppii myös suurin osa Suomen 800 000 koirasta.

Eiköhän siis Armikin, jos me vain saamme aikaiseksi opettaa.