Menettämisen pelosta
Olen korviani myöten rakastunut koiranpentuun, mutta alan jo etukäteen surra sen kuolemaa.
© Sanna Puhto/Otavamedia
”Elämäni suuri rakkaus”. ”Sielukoira”. ”Kultainen pieni”. ”Nukkukaverini”. ”Sydänystävämme”. ”Unohtumaton pikku hauvelimme”. ”Meidän rakkaamme”.
Kiertelen lemmikkien hautausmaalla Helsingin Maunulassa ja luen näitä hautoihin kaiverrettuja hyvästejä.
Tähän pieneen metsäiseen soppeen suurten kuusten katveessa on tiivistynyt sellainen määrä rakkautta, surua ja kaipuuta, että omatkin silmät sumenevat kyynelistä.
En usko, että olisin ennen Armia liikuttunut täällä tällä tavalla. En olisi edes tullut tänne, mutta nyt oli jostain syystä pakko.
Olen alkanut aavistaa jotain siitä surusta, johon koiran kuolema ihmisen upottaa.
Lemmikkien haustausmaa Helsingin Maunulassa © Sanna Puhto/Otavamedia
Armi on vasta pikkuinen, mutta olen jo alkanut surra sen menettämistä. Onko siinä mitään järkeä?
Ei siinä järkeä ole, mutta tämä ei olekaan järkijuttu.
Kun saa lapsen, alkaa pelätä sen menettämistä. Samalla herkistyy kaikelle lasten kärsimykselle. Lapset sodassa, lapset onnettomuuksissa, sairaat lapset, kaltoinkohdellut lapset. Ne kaikki menevät tuoreen vanhemman nahan alle.
Jollain oudolla tavalla kaikista maailman kärsivistä lapsista tulee omia, kun saa itse yhden.
Vanhemmaksi tuleminen on sitä, että maailman mielettömyys, sattumanvaraisuus ja karuus paljastuvat aivan kuin joku olisi yhtäkkiä avannut verhot.
Ajan kuluessa verhot sulkeutuvat ja arjen ennustettavuus tuudittaa taas turvallisuuteen. Sitä oppii luottamaan, että lapsi pysyy hengissä vaikka sitä ei pystykään suojelemaan kaikilta vaaroilta.
© Sanna Puhto/Otavamedia
Koiran saaminen on vähän samanlainen tunnejuttu kuin vanhemmuus.
Kun koirasta tulee näin rakas, sitä alkaa vaistonvaraisesti valmistaa itseään sen menettämiseen.
Jos elämä menee niin kuin sen kuuluu mennä, lastaan ei joudu hautaamaan.
Mutta jos elämä menee niin kuin sen kuuluu mennä, sinä joudut hautaamaan koirasi.
Kissan hautaa koristaa nukkuva mirri. © Sanna Puhto/Otavamedia
Armin kanssa se päivä tulee eteen viimeistään 15 vuoden kuluttua. Luultavasti jo paljon aiemmin.
Hirveä ajatus.
Toinen kauhistuttava asia koiran kuolemassa on se, että se on usein eutanasia, armokuolema, josta sinä päätät. Saattaa kuitenkin olla, että se ei hetken tullen ole kauheaa vain pelkästään helpotus. Ainakin eutanasia etuoikeus, jota ihmiset eivät saa osakseen.
© Sanna Puhto/Otavamedia
Pahin Armin menettämissuru menee ohi hautausmaata kierrellessä. Hautakiviä ja muistokirjoituksia lukiessa alkaa tuntua mielettömältä synkistellä täällä, kun oma elävä ja hengittävä karvapalleroni on kotona. Mitä ihmettä minä siis täällä suren?
Tai tiedänhän minä mitä. Tämä on sitä rakkautta. Sitä, kun jostakusta tulee niin tärkeä, että jo ajatus menettämisestä sattuu.
Onneksi koirat ovat parhaita opettajia sen suhteen, miten rakkaus kannattaisi ottaa: ihan vain nauttien jokaikisestä hetkestä yhdessä. Sillä jos Armilta kysytään, jokainen hetki on hyvä hauskanpitoon tai asioiden ihmetteleyyn.
”Koiran mukana tulee elämä”, sanoo yksi koiran omistava tuttuni ja on siinä harvinaisen oikeassa.