”Taiteessa on kyse vapaudesta ja sekoilusta: siitä, että voi tehdä mitä vain. Kuka tahansa voi tehdä taidetta jokamiesluokan hengessä… idea on tärkein. Leikki on taiteen ydin.”

Huvituin, kun pystyin olemaan yhtä aikaa samaa ja eri mieltä palkitun monitaiteilijan Anssi Kasitonnin kanssa, kun luin hänen haastatteluaan sivuilta 44–47.

Kasitonni on Mäntän kuvataideviikkojen kuraattori, kapinallinen, provokaattorikin.

Suomalaismetsät ovatkin taas kesän tullen monen sortin näyttelyitä pullollaan. Ei tarvita Guggenheimia todistamaan, että korkeatasoinen taide kiinnostaa. Siinä sivussa kelpaavat vaatimattomammatkin teokset. Joskus pelkän terapeuttisen itseilmaisun lopputulokset, jos kynän varressa on vaikkapa tv:stä tuttu, mielenkiintoinen ihminen ja idea vahva.

Kasitonni haluaa, että Mäntässä kynnys on matalalla, seinät leveällä ja katto korkealla. Monenlaista onkin oltava tarjolla, jotta kesänäyttelyihin astuu muitakin kuin meitä kypsässä iässä olevia täti-ihmisiä. Mehän joka tapauksessa tulemme, luotettavasti kuin kesäsateet.

Tarjonnan kirjavuus voi tietysti myös karkottaa katsojia. Moni menee mieluummin näyttelyyn, jossa on vain ennestään nimekkäiden tekijöiden töitä ja taattua, tiheän seulan läpi valikoitunutta laatua.

Taiteen ja taiteilijan pohjana on sana taitaa. Osata. Olla taitava jossain. Hallita homma. Itse haluan taidenäyttelyyn mennessäni kokea sisäisiä järistyksiä juuri toisen ihmisen osaamisen, taidon edessä. Jos en voi tuntea ihailua, en ole oikein tyytyväinen. Vau-efekti, oivallus, ei saa jäädä puuttumaan.

Mielenkiintoisinta on nähdä, miten ideasta on jalostunut taiteilijan käsissä jotain tyylillisesti ainutlaatuista, sisällöllisesti puhuttelevaa, esteettisesti antoisaa. Jotain mikä erottaa tämän tekijän kaikista muista.

Kesänäyttelyissä näitä omia taide- ja kauneuskäsityksiään voi taas punnita eri suunnilta ja olla milloin itsensä, milloin kuraattorien, milloin kriitikoiden kanssa eri mieltä – milloin mistäkin.

Makuasioistahan totuus on lopulta melko kaukana.

Tarja Hurme