Pölyt on jo pyyhitty pois politiikan superviikonlopun jäljiltä. Kun miehet ja naiset vaihtuvat, muutokset tehdään pikavauhtia. Musta auto lähtee alta, kuljettaja ei enää availe ovia. Tätä kirjoitettaessa ei ole vielä tiedossa, mikä on häviäjien loppusijoituspaikka.

Politiikan sanotaan olevan hyvin raadollista. Onko se sen raadollisempaa kuin elämä ylipäätänsä? Kun valta lähtee, lähtevät ympäriltä myös ilmojen haistelijat, iso ihmisjoukko. Se hakeutuu uuden johtajan siipien suojaan kyttäämään uutta asemaa itselleen. Hyvä paikka on aina varmistettava. Se vaatii hoksottimia, kovaa uurastusta ja kykyä nähdä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kuka on tulossa ja kuka lähdössä.

Auta armias, jos otteesi on hetkeksikin herpaantunut. Ei riitä, että menetät kasvosi. Siinä sivussa voi mennä myös työpaikka, asema ja edut. Ministerin palliltakin voi pudota pikavauhtia riippumatta siitä, mitä on itse tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Häviäminen ei ole nykyaikana oikein kurssissa. Kysyä sopii, onko se oikeastaan koskaan ollut. Kokemus on, että häviäminen tekee kuitenkin hyvää. Jos ei ole koskaan saanut oikein kunnolla turpiinsa, ei ymmärrä elämästä sitä oleellisinta. Ei ole ihmistä, joka ei tarvitsisi toisen ihmisen apua.

Kun käy pohjalla, näkee elämän koko alastomuudessaan. Jos ei ole poikkeuksellisen kovapäinen, siinä oppii väkisinkin nöyryyttä. Sitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa nöyristelyyn. Se on ihan toinen juttu.

Taas Koikkalainen alkoi paasata. Se ei ole viisasta. Ei kukaan jaksa kuunnella paasaamista enempää kuin hyvän kotikasvatuksen opettaman säällisen ajan. Paasaamalla ei myöskään saavuteta todellista kontaktia. Viesti ei mene perille vaikka kuinka paasaisi.

Muuttuuko Suomen suunta? Tuovatko verekset voimat uutta puhtia ja uusia ennakkoluulottomia ajatuksia ja tekoja? Vai jatkuuko kaikki niin kuin ennenkin ja vain nimet vaihtuvat?

Tv-dokumentti Ukrainasta näytti, että ulkoinen hyvä ei välttämättä takaa ihmisen onnellisuutta. Surullisenkuuluisan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkiseuraamuksia hoidetaan vielä sukupolvia. Kadotettua sukupolvea ovat ne satakunta ihmistä, jotka kielloista välittämättä asuvat saastuneilla alueilla. Tšernobylin mummot tihkuvat elämäniloa ja -uskoa hykerryttävällä tavalla. Ihmisiä ei ole lannistettu, vaikka käytännössä heiltä on viety kaikki.

Elämä autioituneella ydinsaastealueella on vaatimatonta, mutta mummot ovat sitkeitä. He haluavat elää – ja aikanaan kuolla – alueella, joka oli heidän kotinsa jo ennen vuoden 1986 tapahtumia. Eläke – kunhan korruptoituneet virkamiehet sen vain maksavat – on pieni, asuinrakennukset kaatumaisillaan, mutta peltotilkut, lampaat, kanat ja runsaat metsän antimet takaavat toimeentulon. Tyytyväiset mummot ahkeroivat eivätkä valita osaansa.

Tšernobylissä tussahti kolmekymmentä vuotta sitten. Saasteista ei saanut edes puhua. Niitä ei ollut. Piste. Mutta ei hätää. Viranomaiset ilmoittivat, että katastrofi on hallinnassa. On perustettu valtionkomitea.

Historia paljastaa, että ensimmäisinä saastealueelta poistuivat puoluepomot perheineen. Raivaustöihin pakotettiin väkeä Viroa myöten. Säteilyn vaikutuksista ei ollut tarkkaa tietoa eikä asiasta muutoinkaan piitattu. Isänmaa kutsui avustustöihin – ja kutsua oli noudatettava.