Kohtasin ulkomaalaisen miehen – ja jäin henkiin

Jaa kaverilleTilaa Seura

Tällä viikolla olin eräänä iltana kulkemassa raitiovaunulla töistä kotiin. Seisoin ratikan keskiosassa selkä menosuuntaan päin ja koska olen helsinkiläinen raitiovaunumatkustaja, näpräsin innokkaana älypuhelintani.

Pyytämättä ja yllättäen raitiovaunun kuljettaja teki äkkijarrutuksen. En tiedä mistä syystä, varmaan ihan hyvästä. Ehkä joku helsinkiläinen jalankulkija näpräsi älypuhelintaan innokkaana samalla kun ylitti katua, eikä huomannut ratikkaa.

No kuitenkin, koska seisoin, olin selin, näpräsin puhelinta ja jarrutus tuli niin yllättäen ja voimakkaana, lähdin hoippumaan melko hallitsemattomasti taaksepäin. Se oli sellainen ratikka, jossa se keskiosa on korkeammalla, muutaman portaan korkeudella siihen oviaukkokohtaan verrattuna. Hoippumiseni eteni siis selin suoraan kohti noita portaita.

Kaikeksi onneksi vieressäni oli mies, joka seisoi kasvot menosuuntaan, eikä näprännyt älypuhelinta. En tiedä, oliko hänellä edes älypuhelinta. Ainakin hänellä oli kauppakassi.

Tämä mies nappasi minua tiukasti kiinni käsivarresta ja pysäytti hallitsemattoman taaksepäin hoippumiseni, joka siis eteni kohti portaita. Ja niin minulle ei käynyt kuinkaan, mitä nyt vähän nolostuin siitä valmistautumattomuudestani ja varmasti hassun näköisestä hoipunnastani. Toisaalta, koska muut matkustajat olivat helsinkiläisiä raitiovaunumatkustajia, jotka näpräävät innokkaana älypuhelintaan, kovinkaan moni ei olisi huomannut vaikka olisin tehnyt kuperkeikan.

Periaatteessahan minulle olisi voinut aivan sekunnin tai kahden päästä käydä pahastikin. Jos hoippumiseni olisi jatkunut portaissa kaatumiseen, olisin voinut lyödä pääni ja sen lopputulos on ihan arpapeliä. Voi olla, ettei käy juuri mitään, ja voi olla, että kuolee.
Mies oli ulkomaalainen. Mamu. Ensimmäinen viite siitä oli hänen ihonvärinsä, toinen se, että hän puhui englantia.
”Everything ok”, hän varmisti.

Minä vastasin myöntävästi ja kiitin häntä avusta. Hän alkoi jutustella siitä miten on lähipäivinä kokenut muitakin äkkijarrutuksia, että on hyvä olla valppaana jos seisoo ratikassa. Olin samaa mieltä. Hän sanoi, että olisi ottanut kiinni vielä tiukemmin, mutta kun oli toisessa kädessä tämä kauppakassi. Kiitin häntä uudelleen. Laitoin älypuhelimeni taskuun.

Sitten minun pysäkkini tuli ja taputin häntä veljellisesti harteille ja toivotin hänelle hyvää illanjatkoa. Hän vastasi samoin.
Näin oli Pohjolan pimenevässä syysillassa kaksi ihmistä yllättäen kohdannut. Toinen tarvitsi apua ja toinen auttoi. Ei se sen kummallisempaa ole.

Pysäkiltä kotiin kävellessäni mietin kovasti vielä yhtä asiaa. Sitä, miten yllättäen ja pienestä sattumasta voi kuolla tai vammautua. Tuosta vaan, arkipäiväisenä alkuiltana, töistä kotiin menossa. Sellaista sattuu kaikkialla kaiken aikaa, mutta aina sitä ajattelee, ettei kuitenkaan minulle.

Onneksi se mies auttoi minua.

X