15 vuotta Lahden hiihtoskandaalista — Kiskon kultamitalisti muistelee

Jukka Vuorio
Blogit Oletteko muuten huomanneet 16.2.2016 11:33

Varhaisin lapsuusmuistoni on Juha Miedon sekunnin sadasosan tappio Ruotsin Thomas Wassbergille Lake Placidin olympialaisissa 1980.

Melkein voitimme jotakin, mutta emme kuitenkaan. Hävisimme vain. Ruotsille. Sekunnin sadasosalla.

Hiihto hallitsi koko lapsuuttani. Meillä Kiskossa ei ollut edellytyksiä kovinkaan monen lajin harrastamiseen, mutta 80-luvulla talvet olivat pitkiä ja runsaslumisia ja hiihtolatuja kunnasta löytyi kymmenin kilometrein.

Isäni oli kova hiihtämään. Hänellä oli kunnanmestaruuksia lapsuudestaan ja kolmekymppisenä hän nappasi pari lisää.

Minä en koskaan pärjännyt hiihdossa enkä sen puoleen missään muussakaan lajissa, koska olin laiska ja pullea lapsi. Tykkäsin tietokonepeleistä ja perunalastuista.

Kyllä minä usein osallistuin hiihtokilpailuihin, mutta kun ei treenaa, niin tietäähän sen miten kisoissa käy. Aina ne tietyt pojat ja tytöt hiihtivät lujempaa.

Paitsi kerran. Vuonna 1984 olin kuusivuotias ja osallistuin Kiskon kunnan Hippo-hiihtoihin. Ja sattui niin, että kolme kovinta ikätoveriani oli juuri silloin kuumeessa, ja minä perkele hiihdin yllätysvoittoon.

Kultaa Kiskon kunnan Hippo-hiihdoissa talvella 1984. Silloin minä katsoin mitali kaulassa isääni ja hän katsoi minua. Hetken verran me olimme tasaveroisia urheilusankareita.

Yläasteella hiihto lakkasi kiinnostamasta. Sukset joutivat lopullisesti narikkaan, kun tilalle tulivat mopot, kaverit ja Iron Maidenin kuuntelu.

Seuraavan kerran kiinnitin huomiota hiihtoon vasta alkuvuodesta 2001, kun Lahden hiihdon MM-kisoilta ei voinut välttyä jos avasi lehden tai telkkarin.

Oli kova pöhinä. Hiihtopöhinä. Pöhisi monimuotoisesti ja positiivisesti.

Mitalisade oli kova. Jari Isometsä hiihti hopeaa 15 kilometrillä ja miesten joukkue otti sensaatiomaisesti kultaa 4×10 kilometrin viestissä. Karpaasit olivat rajuja jätkiä.

Pirjo Manninen sai sprinttikultaa ja Virpi Kuitunen voitti 5+5 kilometrin kilpailun. Naisten joukkue hiihti vielä hopealle 4×5 kilometrin viestissä.

Sitten positiivinen urheilupöhinä muuttui hyvin nopeasti positiiviseksi dopingpöhinäksi, joka oli negatiivinen juttu. Tosi negatiivinen.

Hiihdosta ja dopingista tuli vitsi. Baarit myivät hemohes-drinkkejä, hiihtoliiton puheenjohtajan Paavo M. Petäjän kankea esiintyminen nauratti enemmän kuin Pulttiboisin sketsihahmot ja hiihtäjät yrittivät piilotella jossain syvällä maan alla.

Taas hiihdosta meni maku.

Kunnes muutama viikko sitten laitoin sukset jalkaani noin 23 vuoden tauon jälkeen Nilsiän Tahkolla.

Ai että mikä fiilis hiihdellä järven jäällä.

Mutta onko hiihdolla harrastus- tai kilpailulajina tulevaisuutta?

Kuten edellä todettua, silloin kun minä olin nuori, talvet eli hiihtokaudet olivat pitkiä ja kaikki hiihtivät.

Nyt Etelä-Suomen hiihtotalvi kestää kaksi viikkoa ja silloin kaikki Helsingin hiihtäjät lykkivät jonossa Paloheinän laduilla. Ei paljon houkuttele.

Jos talvet vielä lyhenevät, minkä ympärille syntyvät uudet pöhinät ja karpaasit? Golfkarpaasi ei jostain syystä kuulosta samalta kuin suossa kasvot kuolassa juokseva atleetti. Ovatko tulevaisuuden sankareita ehkä kotisohvilla e-urheilun Counterstrikea tykittelevät nuoret?

Latupartioterveisin Jukka.

Latupartiotoimintaa Tahkolla.

Keskustelu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt