Pölynimurikauppiaita ja autobonuksia: Dokumenttielokuvia suomalaisen sielusta
Olettekin varmaan huomanneet, että parhaillaan vietetään eräänlaista dokumenttielokuvan juhlaviikkoa, kun käynnissä on Suomen tunnetuin ja kaunein dokumenttielokuvafestivaali DocPoint.
DocPointin ohjelmisto esittelee tänäkin vuonna hienon kattauksen dokumenttielokuvan kärkeä Suomesta ja ympäri maailmaa.
Jos DocPointeille ei kuitenkaan ehdi tai pääse, voi dokumenttielokuvista nauttia aina myös omalla kotisohvalla.
Verkon suoratoistopalvelut kun suorastaan pullistelevat todella mielenkiintoisia, kotimaisia dokkareita.
Tässä esitellyille kolmelle suomalaisen dokumenttielokuvan merkkipaalulle on yhteistä lähestymistapa, jolla tavoitellaan rikastumisesta, tai edes työstä ja rahasta unelmoivan tavallisen suomalaisen sielunmaisemaa.
Elokuvien nimiotsikot toimivat linkkeinä, joiden kautta elokuvat pääsee katsomaan.
John Websterin vuonna 1993 valmistunut elokuva Pölynimurikauppiaat kertoo ovelta ovelle kiertävistä miehistä ja naisista, jotka kaupittelevat sattumanvaraisesti ovien takaa löytyville tavallisille suomalaisille, no, pölynimureita.
Eivätkä mitä tahansa pölynimureita, vaan laitteita, jotka myyntipuheen mukaan päihittävät kaikki muut markkinoilla 1990-luvun alussa olleet imurit mennen tullen.
Työ on kuin puhelinmyyntiä, mutta paljon raskaampaa ja kiusallisempaa. Myyjien ensimmäinen tarkoitus on päästä tuntemattoman olohuoneeseen, jotta laitteen esittely saadaan käyntiin. Sitten imuroidaan potentiaalisen asiakkaan sänkyjä, tuoleja ja mattoja. Etenkin Kimmo-niminen kulkukauppias on esittelyn jälkeen hikinen ja tukka sekaisin. Eikä saa laitetta myytyä.
Kauppiaat, eli Kimmo, Heimo ja Kristiina eivät millään meinaa saada asiakkailtaan selvää vastausta, että tehdäänkö kaupat vai ei. Kaikki sanovat, että kyseessä on varmasti hyvä laite, mutta rahaa ei ole. Silti hyvä myyjä painaa päälle vain.
Itse arvostan tämmöisellä alalla pärjääviä kauppiaita todella paljon. Minä en saisi kaupaksi yhtään laitetta. Olisi liian vaivaannuttavaa mennä soittelemaan vieraiden ovikelloja, saati sitten yrittää painostaa heitä ostamaan monen tuhannen markan imuri.
Elokuva on myös upea ajankuva laman pahimmista vuosista. Pölynimurikauppiaat saa katsojan myös ajattelemaan, että tätäkö kohti ollaan jälleen menossa? Pienipalkkaista provikkahommaa nimittäin tuntuu olevan tarjolla, kunnollisia kuukausipalkkaisia töitä ei niinkään.
Mika Ronkaisen vuonna 2001 valmistunut Autobonus esittelee meille pienyrittäjinä konkurssin tehneen pariskunnan, Viljo ja Kaisu Mikkosen, jotka haaveilevat paluusta työn, rahan ja keskiluokkaisen elämän pariin.
Tilaisuus tähän syntyy, kun Mikkoset huomaavat amerikkalaisen verkostomarkkinointiyrityksen saapuneen Suomeen. Nyt on mahdollisuus ostaa ja kaupata vitamiinituotteita kavereille, sukulaisille ja kaikille ketkä suostuvat kuuntelemaan edes hetken. Pian nimittäin käy ilmi, ettei kovinkaan moni ole kiinnostunut Mikkosten bisnesideasta, vaikka nämä ajelevat kesät ja talvet pitkin maakuntaa kaupittelemassa pillereitään.
Nimensä elokuva on napannut amerikkalaisfirman lupaamasta porkkanasta, jota Mikkoset toistelevat elokuvan aikana useaan otteeseen kuin mantraa. Jos pillereitä menee kaupaksi tarpeeksi, on firma luvannut ahkerille myyjille palkinnoksi uuden auton.
Keskeisenä ongelmana on, etteivät Mikkoset ole lainkaan amerikkalaishenkisiä myyntimiehiä ja -naisia, vaan tavallisia keski-ikäisiä suomalaisia, joista on hieman ikävää tuputtaa tuotteitaan valmiiksi kielteisille toisille keski-ikäisille suomalaisille.
Hankaluuksia syntyy myös te-toimiston kanssa. Työkkärissä käydään keskustelemassa, hermostumassa ja miltei paskat haistattamassa, kun jäykkä systeemi ei ymmärrä, että tähän epäviralliseen yrittäjyyteen taitaa lopulta mennä enemmän rahaa kuin mitä tulopuolelle jää.
Mikkoset ovat sympaattisia ja niin karrikoidun tavallisia, ettei katsoja voi olla toivomatta heille onnea ja menestystä. Elokuvasta syntyy kuitenkin vahvasti vaikutelma, ettei niitä löydy ainakaan verkostomarkkinoinnin parista.
Myös Saku Pollarin vuonna 2006 ensiesityksensä saanut Kansalainen Jussila tutustuttaa katsojat verkostomarkkinoinnin maailmaan. Tällä kertaa kaupattavana tuotteena on ternimaitokapseli, jonka sanotaan sisältävän monipuolisia terveysvaikutuksia.
Elokuvan päähenkilö on aikoinaan ternimaitokuninkaaksi kutsuttu Petteri Jussila, joka ennen verkostomarkkinointia on luonut uraa bodarina ja portsarina. Hänen bisneskumppaninaan toimii vaimo Jutta Jussila, nykyinen Jutta Gustafsberg.
Sivuhenkilöinä nähdään Seiskan toimittaja Kai Merilä sekä Jussilan mediasuunnittelijana toimiva Jussi Parviainen. Aikamoinen kokoonpano siis!
Vuosina 2002-2004 kuvattu elokuva antaa käsityksen, jonka mukaan ternimaitobisnes tuotti Jussilan pariskunnalle mukavasti. Autokaupasta haetaan kaksi uutta autoa ja ulkomailla reissataan usein. Omakotitalokin on järven rannalla.
Ternimaitotalo kuitenkin romahtaa viimeistään siinä pisteessä, kun julkisuutta janoava Petteri Jussila kävelee oma-aloitteisesti suoraan suden suuhun. Susanne Päivärinnan emännöimässä televisio-ohjelmassa käy ilmi, ettei Jussila oikeastaan tunnekaan kauppaamaansa tuotetta. Kun Päivärinta iskee pöytään vielä Jussilan petostuomioita ja verotietoja, käy Jussilan olo pyramidin huipulla varsin tukalaksi.
Päivärinnan ohjelmaa seuranneina viikkoina ja kuukausina verkostomarkkinoinnin tulot tyrehtyvät ja Jussila haluaa keskeyttää dokumentin kuvaamisen.
Elokuva päättyy Petteri Jussilan hukkumiskuolemaan kotitalonsa rannassa. Jussila kuoli pelastaessaan järvestä poikaansa.
Jussilan toive kummankin iltapäivälehden kanteen pääsemisestä toteutuu, kun lehdet uutisoivat seuraavana päivänä Jussilan kuoleman.
Päällisin puolin näyttää siltä, että Petteri Jussila janoaa rahaa ja julkisuutta, mutta kun elokuvan katsoo useamman kerran, ei voi välttyä ajatukselta, että hän kaipasikin vain tunnustusta ja hyväksyntää. Loppu on traaginen.