Puhelimeni putosi vessanpönttöön, tältä se tuntui

Jaa kaverilleTilaa Seura

Älypuhelimeni putosi äskettäin vessanpönttöön.

Olin juuri ehtinyt vetää pöntön, joten pahimmalta mahdolliselta vältyttiin, mutta tilanne oli silti äärimmäisen vakava.

Ja nyt minä aion kertoa, että kuinka minä sen kaiken koin.

Kiroilen aika harvoin ääneen, mutta silloin suustani pääsi spontaani ja törkeä kirosana, joka muistuttaa sanaa kettu.

Huudahdin yhtä aikaa hätäännyksestä, pettymyksestä ja henkisestä tuskasta, ihminenhän on henkinen, fyysinen ja sosiaalinen kokonaisuus, jonka henkisyyttä ja sosiaalisuutta älypuhelimen fyysinen käyttö ilmaisee.

Aikaa oli vain vähän, älypuhelin oli kokonaan veden alla. Vessanpönttöveden alla.

Työnsin veteen kätenikin, puhelimen luonnollisen jatkeen, ja vedin sitten nopealla liikkeellä luurin pinnalle.

Mutta mitä nyt? Normaali reaktio olisi pestä mikä tahansa muu pönttöön vahingossa pudonnut esine, mutta nyt se vain pahentaisi tilannetta. Puhelin oli yhä päällä. Toivoin, ettei kukaan soittaisi siihen juuri nyt.

Kuivasin rakkaan puhelimeni vessapaperilla, ja työnsin sitten puhelimen farkkujeni taskuun.

Pesin käsiäni pitkään, vaikka samalla tuntui, että käsienpesuun kuluu kallisarvoista aikaa, joka pitäisi käyttää puhelimen pelastamisen jatkokäsittelyyn. Vaikea ja hektinen tilanne!

Astuin vessasta olohuoneen puolelle. Siellä jo arvattiinkin, mistä nyt oli kyse.

Sain lisäohjeita, puhelin kiinni ja riisikasaan.

Halusin totella, mutta riisiä ei ollut. Oli ajettava huoltoasemalle hakeman riisiä.

Matkalla huoltoasemalle katsoimme netistä, mitä ohjeita siellä annettiin tilanteeseen, jossa puhelin on molskahtanut pönttöön.

Ensimmäiset kaksi neuvoa olivat: 1. Älä vie puhelintasi veden lähelle 2. Jos puhelin kuitenkin joutuu veteen, nosta se heti pois vedestä.

Voi jumalauta internet, näinkö sinä minut petät? Onko tämä jokin vitsi? Toisaalta tätähän tämä on: kun nettiin kirjoittaa tiedustelun, että kuinka pääsisin eroon tästä ongelmasta, niin anonyymin yleisön neuvo yleensä on, että ei kannata joutua tuollaisiin tilanteisiin.

Puhelin saatiin vatiin, joka täytettiin riisillä. Ja sitten alkoi uusi elämä.

Tai ainakin erilainen vuorokausi, jos ei aivan uusi elämä.

Olen nimittäin aika kova räpläämään puhelintani. Twitter, Facebook, Instagram, sähköposti, toinen sähköposti, kolme keskustelufoorumia. Ja sitten perään uusi kierros.

Mutta nyt puhelin oli riisikasassa. Tuntui kuin kehostani puuttuisi jokin tärkeä elin. Kun läppäriäkään ei mukana reissussa ollut, tuntui kuin olisin jotenkin vähemmän olemassa. Kuin olisin vähemmän minä.

Olen tottunut tiedottamaan, kommentoimaan ja tykkäämään. Jakamaan ja osallistumaan.

Nyt napsautin päälle television ja otin esiin maakuntalehden. Printtiversion.

Ei oikein auttanut. Telkkariohjelman pelkkä passiivinen katselu tuntui ensin vaikealta, ja etsin apua teksti-tv:stä. Printti kertoi minulle suunnilleen samoja asioita kuin nettikin, mutta en oikein saanut encagementin tunnetta.

Jotkut ihmisethän kokevat tässä kohtaa jonkinlaisen valaistumisen siitä, miten keskittymiskyky paranee, ajatus selkeytyy ja luovuus kukkii, kun mieli ei koko ajan ole miettimässä, että minkälaisen päivityksen tästä saisi.

Mutta minä en! Kauhea missaamisen tunne päällä vain koko ajan. Somekohutkin ovat nykyään niin nopeita, että nyt jos jotain tapahtuisi, en ehtisi edes vääntää yhtä ainutta puujalkavitsiä koko asiasta. Ja mikäänhän ei ole niin noloa, kuin kommentoida wanhaa, esimerkiksi 8 tuntia sitten keskustelussa ollutta aihetta.

Ohjeen mukaan puhelimen olisi pitänyt olla riisikasassa ainakin 48 tuntia, mutta minä nappasin sen sieltä jo seuraavana aamuna.

Ja päälle meni! Oli kiva plussa, kun puhelutkin näyttivät toimivan, mutta hienointa oli päästä taas Twitteriin. Edes 0 notificationia ei saanut nyt masentumaan.

Mitä opimme tästä koko hässäkästä?

No ainakin sen, että älä vie puhelintasi veden lähelle. Jos puhelimesi kuitenkin joutuu veteen, ota se sieltä äkkiä pois.

X