Lasse Laukkanen kuuluu Ilves-legendana samaan luokkaan kuin Raimo Helminen ja Risto Jalo – kirja esittelee tuntemattoman huoltajan
Ilveksen huoltaja Lasse Laukkanen on työskennellyt seurassa 50 vuotta. Nyt tuosta ajasta kertova kirja vie lukijansa syvälle liigajoukkueen pukukoppiin.
Lasse Laukkanen on työskennellyt Ilveksen huoltajana vuodesta 1970 alkaen.
Legendaarinen Tampereen Ilves.
Kuusitoista Suomen mestaruutta miesten jääkiekon SM-tasolla ja pitkät rivit jääkiekkomaailman kuuluisuuksia Jyrki Lumpeesta Vesa Toskalaan ja Jukka Tammesta Timo Peltomaahan.
Mutta keneen ilvesläisyys tiivistyy? Ken on ilveksistä tärkein?
Onko se kaikkien aikojen eniten A-maaotteluita Suomen paidassa pelannut maailmanmestari, kaksinkertainen Ruotsin mestari ja kertaalleen Ilveksenkin mestaruuteen avittanut, Ilves-yhteisössä suorastaan ikoniseen asemaan noussut Raimo Helminen?
Vai onko se kenties Risto Jalo, joka toimitusjohtajana auttoi Ilveksen ainakin kahdella eri kerralla ohi jo lähes varman konkurssikarikon ja pelaajana vei keväällä 1985 maaleillaan Ilveksen mestariksi, vaikka TPS johti ensin finaalisarjaa voitoin 2-0 ja sitten vielä viidettä ja ratkaisevaa loppuottelua 2-0?
Varmaan kumpikin, mutta heidän kanssaan ehdottomasti samaan kastiin kuuluu suuren penkkiurheilukansan silmissä tuntematon suuruus.
Ehkä sittenkin tärkein palanen Ilveksen liigahistoriaa on huoltaja Lasse Laukkanen, joka on työskennellyt Ilveksen huoltajana nyt uskomattomat 50 vuotta.
50 vuotta.
Eihän kenelläkään muulla ole tämmöistä kokemusta näistä ympyröistä. Hän on työskennellyt yhdessä uskomattoman määrän pelaajia, valmentajia ja toimitusjohtajia kanssa. Nähnyt kaiken mitä suomalaisessa seurakiekossa nähtävissä on.
Hän on nähnyt vanhat hyvät ajat ja ollut mukana voittamassa kultaa 1972 ja 1985. Hän on nähnyt pitkät korpivaellukset, ja hän on nähnyt kolmisen vuotta kestäneen uuden nousun.
Ja nyt hänestä on tehty kirja, joka julkaistiin 28. marraskuuta.
Journalistin ohjeet
Mutta ennen kuin mennään siihen kirjaan tarkemmin, tehdään selväksi yksi juttu.
Journalistin ohjeiden mukaan toimittajan on syytä kertoa lukijoilleen sidonnaisuuksistaan kirjoitustensa kohteisiin. Yleensä sidonnaisuuksilla tarkoitetaan esimerkiksi jäsenyyttä jossain puolueessa tai järjestössä tai vaikkapa jonkin yrityksen osakkeiden omistamista. Sellaisesta ei kohdallani ole kyse, mutta varmasti minulla on Ilvekseen jonkinlainen sidonnaisuus.
Olen käynyt ensimmäisen kerran Ilveksen pelissä keväällä 1985 ja syksystä 1990 saakka seurannut Ilveksen tekemisiä hyvin tarkkaan. En ole katsellut ja kuunnellut Ilvestä yhtä kauan kuin Lasse Laukkanen, mutta kolmenkymmenen vuoden aikana ei ole ollut kovin monta sellaista ottelukierrosta, ettenkö olisi saman illan aikana tiennyt, miten peli päättyi, ketkä tekivät maalit ja kuinka monta torjuntaa maalivahdilla oli. Luultavasti tunnen seuran historian ja nykyisyyden paremmin ja läpikotaisemmin kuin keskiverto urheilutoimittaja. Mielestäni aktiivinen ja pitkäaikainen seuraaminen tekee minusta tässä asiassa asiantuntijan.
Vaikka iloitsen seuran ja sen joukkueiden menestyksestä, arvioin seuraa ja joukkueita myös kriittisten lasien läpi. Esimerkiksi syksyllä 2012 kirjoitin Seuran numeroon 37 jutun Ilves satimessa, jossa kutsuin seuraa sen suurten talousongelmien vuoksi ”tikittäväksi aikapommiksi”. Somessa olen antanut seuralle ja pelaajille sapiskaa aina kun siihen syytä on ollut. Esimerkiksi kuluvana syksynä olen tuonut esille, että ”NHL-vahvistuksena” joukkueeseen saapunut Barrett Hayton on mielestäni ollut joukkueelle vain rasite ja Hayton on vain sotkenut Roby Järventien ja Matias Maccellin pelaamista.
Hayton voi mielestäni lähteä maitojunalla takaisin NHL:ään mahdollisimman pian, ei näytä pärjäävän Liigassa.
Jää lukijan arvioitavaksi, miten tämä sidonnaisuuteni vaikuttaa teksteihini.
Lasse ja Ässä. Lasse Laukkanen huoltaa Sami Sandellin luistimia kesken ottelun. © Ville Rossa
Tunteja laskematta
Ja mennään sitten takaisin tuoreeseen kirjaan. Sen on kirjoittanut Olli Mustonen, jonka kynästä on aiemmin syntynyt muun muassa kirja Veijareita ja virtuooseja, joka esitteli Ilveksen tarinaa vuosilta 1980-2001. Uuden kirjan taitosta ja ulkoasusta vastaa Antti Tuomisto, jonka valitsema runsas kuvamateriaali tukee tarinointia todella mukavasti. Heidän lisäkseen kirjan saattaminen painokuntoon joulumarkkinoille on ollut ison tiimin ansiota.
”Ei missään tapauksessa”, oli tiettävästi Lasse Laukkasen ensimmäinen kommentti, kun hänelle oli ehdotettu kirjan tekemistä. Laukkanen on aina pysytellyt poissa valokeilasta, tietysti, sillä sehän on pelaajien ja valmentajien työtä. Huoltaja tekee pisimmän työpäivän ja nauttii pelaajien arvostusta. Voi hyvin olla, ettei kukaan nauti yhtä suurta arvostusta pelaajien keskuudessa kuin Lasse Laukkanen.
En tiedä minkälaiset työsopimukset huoltajilla on tai on ollut. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että eivät he tunteja laske niin tarkalleen kuin useimmissa muissa ammateissa. Vieraspelireissuilta tullaan takaisin hallille usein myöhään yöllä, ja sitten aletaan varustehuolto, muun muassa pelaajien pyykinpesu. Seuraavana aamuna pitäisi olla paikalla jälleen hyvissä ajoin ennen aamuharjoitusten alkua.
Lasse Laukkanen ja Ilveksen toinen huoltaja Janne ”JP” Jansson pitävät huolta Ilveksen kopista ennen ja jälkeen pelien. © Sami Raiskio
Kirja ei kerro pelkästään huoltaja Laukkasesta, vaan kertaa samalla Ilveksen miesten edustusjoukkueen tarinan Laukkasen ajalta, eli vuosilta 1970-2020.
Haastateltuja on siltä ajalta runsaasti. Ääneen pääsevät niin pelaajat, valmentajat kuin monet muutkin joukkueen lähellä olleet henkilöt. Bussikuskikin.
Tarinaa kaukaloiden ulkopuolelta isketään ilahduttavan paljon, ja moni entinen pelaaja ja valmentaja on ollut riemastuttavan avoimella päällä menneitä muistellessaan.
Lasse Laukkanen käy lentokentällä
Erityisesti nautin kirjan 1990-lukua kuvaavasta osuudesta. Se oli aikaa, jolloin suomalainen kiekko muuttui puoliammattilaisuudesta täysiveriseksi ammattilaisuudeksi. Vielä 90-luvun alussa pelaajat olivat maanmittaajia, tilintarkastajia, rakennusmiehiä tai opiskelijoita, mutta saman vuosikymmenen lopussa pelaavan kokoonpanon kaverit pystyivät jo aivan rehellisesti sanomaan ammatikseen jääkiekkoilija.
Kirjan tarinoiden mukaan seurat, joukkueet ja pelaajat kykenivät suhtautumaan tähän muutokseen hyvin vaihtelevien ja yksilöllisin tavoin.
Tätä muutosta kommentoi muun muassa hyökkääjä Pasi Määttänen, joka 90-luvulla oli uransa alussa.
Määttäsen mukaan pelaajien oluenjuonti ei esimerkiksi Venäjälle suuntautuneilla harjoitusturnausreissuilla jäänyt yhteen vapaailtaan.
“Oltiin puoliammattilaisia, eivätkä jääkiekkoilijat olleet 90-luvulla vielä huippu-urheilijoita. Ei se päivän fyysinen kunto ollut kaikilla aivan paras joka tapahtumassa. Osa harjoitteli todella kovaa ja oli sen mukaisessa kunnossa ja osa ei. Erot olivat isoja. Siitä se pikkuhiljaa muuttui”, Määttänen muistelee kirjassa.
Vuonna 1990 Ilveksessä pistäytyi kesä- ja harjoitusottelukaudella näytillä muun muassa Jeff Odgers, joka jäi Tampereella vaille sopimusta, mutta pelasi myöhemmin urallaan 821 NHL:n runkosarjaottelua, ja jäähyminuutteja kertyi 2364. Ilveksen paidassakin Odgers ehti heiluttaa nyrkkejään kerran, kun Tampere Cupin ottelussa tuli vastaan saksalaisjoukkue.
Kyseisenä Tampere Cup -viikonloppuna Ilveksessä näytillä ollut koko Minnesota North Starsista tullut kolmikko, Odgers ja kaksi muuta kaveria, käynnistivät tamperelaisessa yökerhossa joukkotappelun toisen joukkueen pelaajien kanssa. Nyrkkipukarit saivat sakkolaput ja poliisi antoi huoltaja Lasse Laukkaselle – jolla ei ollut tekemistä tappelun kanssa – kaksi vaihtoehtoa: Joko nämä jätkät lähtevät lentokentälle ja maasta saman tien tai sitten ne viedään putkaan. Laukkanen vei pelaajat lentokentälle.
Koutsina Jukka Jalonen
Kaikista tarinoista paistaa voimakas murroskausi, kun jääkiekko tulee Suomessa vanhan maailmaan ja uuden ammattilaisuuden risteyskohtaan. Meno on värikästä niin kaukalossa kuin etenkin sen ulkopuolella.
90-luvun alussa sekä Ilves että Tappara painivat talousvaikeuksissa, ja Tapparan Rauno Korpi erehtyi kerran Aamulehden haastattelussa tokaisemaan, että eiköhän olisi aika tunnustaa tosiasiat ja yhdistää seurat. Nyt Korpi sanoo kirjassa, että ”se lausunto melkein maksoi henkeni, eikä tämä ole vitsi”.
Kirja nostaa esiin sellaisenkin yksityiskohdan, että Odgersin lisäksi eräs toinenkin sittemmin NHL:ssä pitkän uran tehnyt pelimies – slovakialainen Zigmund Palffy – on ollut melkein Ilveksen mies. Tai kyllä hän harjoituskaudella seuraa jo edustikin, mutta sai vielä ennen liigakauden 1993 alkua sopimuksen taalakaukaloihin, jossa sittemmin takoi yli 700 tehopistettä.
Kovin moni ei enää nykyään muista, että nykyinen kaksinkertainen maailmanmestarivalmentaja Jukka Jalonen aloitti työuransa ykkösvalmentajana Tampereen Ilveksen liigamiehistön koutsina. Hän astui päävalkun hommiin kesken kauden 92-93, kun Anatoli Bogdanov sai potkut. Kausi oli vaikea, vaikka heti alkuun tulikin 7-0-voitto Tapparasta.
Kaudella 94-95 nähtiin sellainenkin erikoisuus, että Jalonen sai potkut kesken kauden ja tilalle tuli A-nuorten valmentaja Heikki Vesala. Ei siinä vielä mitään kummallista, mutta kun Vesala ei saanut Ilveksen kurssia lainkaan oikenemaan, kutsuttiin Jalonen vielä saman kauden aikana takaisin. Aloite takaisinkutsumiseen lähti kokeneilta pelaajilta, joita johti maalivahti Jukka Tammi. Kausi päättyi liigakarsintoihin, joissa Ilves kaatoi SapKon ja SaiPan ja säilytti näin liigapaikkansa.
”Se on yksi kovimmista paikoista, joissa olen ollut. Jos silloin olisin pudottanut Ilveksen ykkösdivariin, niin tuskin olisin tässä… tuskin olisi paljon valmenneltu sen jälkeen. Jälkeenpäin olen sitä analysoinut. Jos tätä olisi pohtinut siinä hetkessä, en olisi pystynyt antamaan parastani. Olisi ollut toisenlainen stoori valmentajana meikäläisellä”, Jalonen pohtii tuoreessa kirjassa.
Auringonnousu 2017
Kokonaisuutena tämä kirja ei ole vain katsaus Lasse Laukkasen elämään tai Ilveksen historiaan. Tämä kirja on urheilukulttuuriteos, tärkeä pala kotimaista jääkiekkohistoriaa ja harvinaisen avonainen ikkuna siihen pelaajien maailmaan, joka yleensä katsojilta jää suljetuksi.
On aika pienestä kiinni, että tätä kirjaa – saati sitten koko Ilveksen miesten edustusjoukkuetta, ainakaan liigatasolla – olisi enää olemassa.
Talousvaikeuksista koko 2000-luvun kärsinyt seura oli taloudellisesti tullut jo viittä vaille tiensä päähän vuodenvaihteessa 2016-2017. Kassa oli jälleen kerran tyhjä ja velat painoivat päälle. Urheilullisesti seura oli ottanut vakiopaikan sijoilta ynnä muut.
Sitten, pitkän vetkuttelun ja säätämisen jälkeen, pääomistaja, suomalaistaustainen amerikkalaisyrittäjä Vincent Manngård (joka aikoinaan oli toki pelastanut Ilveksen konkurssilta), suostui vihdoin alkuvuodesta 2017 jättämään seuran.
Ilvekseen saatiin uusi omistajaryhmä ja toimitusjohtajaksi Risto Jalo. Muutos oli hätkähdyttävän nopea. Jo kevään 2017 pudotuspeleissä Ilves meni jatkoon ensimmäiseltä kierrokselta, ja sai sitten puolivälierissä vastaansa paikallisvastustaja Tapparan. Täytenä altavastaajana sarjaan lähtenyt Ilves johti playoffsarjaa kaikkien hämmästykseksi kolmeen otteeseen ja oli kuudennen pelin jatkoajalla hyvin lähellä jopa sarjan voittamista. Mutta ei voittanut. Seitsemännessä ottelussa Tappara oli parempi ja lähetti Ilveksen kesälomalle, mutta Ilves-yhteisössä ymmärrettiin varsin hyvin joukkueen lähettämä signaali. Uusi alku oli nyt täällä.
Vain muutamassa vuodessa Ilves on muuttunut pelaajamarkkinoilla halutuksi seuraksi ja joukkueeksi, josta päästään maajoukkueeseen ja tehdään NHL-sopimuksia. Tätä kirjoittaessani Ilves johtaa Liigan sarjataulukkoa ja päävalmentaja Joukko Myrrä vetää joukkoaan eräällä kaikkien aikojen kovimmista koutsin pistekeskiarvoista.
Rahaa ei seuralla ole ainakaan sen enempää kuin muillakaan, mutta erittäin vahva yhteisö on. Se kantaa läpi vaikeidenkin aikojen, joihin on seurassa totuttu.
Koronapandemia ei päästä yhtä ainuttakaan urheiluseuraa helpolla, mutta kun eräänä päivänä tulemme ulos tästä kriisistä, voimme olla varmoja, että Tampereen Ilves pelaa jääkiekkoa yhä silloinkin.