Urheilijalle maistuu joskus viina, mutta moraalipaniikki saa odottaa

Jaa artikkeliTilaa Seura
moraalipaniikki ja Hannes Hyvönen
Entinen jääkiekkoilija kertoi kirjassaan avoimesti kamppailustaan päihteiden kanssa. © Mirva Kakko / Otavamedia
Nyt näyttää siltä, että suomalaisten vanhan liiton miesurheilijoiden elämään ja urheilukulttuuriin liittyy vahvasti viina. Moraalipaniikki nostaa päätään.

Haastattelin hiljattain Seuraan entistä NHL- ja maajoukkuepelaajaa Hannes Hyvöstä, jolta niin ikään hiljattain ilmestyi elämäkertakirja. Tätä seuranneina päivinä aihetta ympäröinyt moraalipaniikki oli lähes käsin kosketeltavaa.

Kirjassa sekä haastattelussani Hyvönen kertoi hyvin avoimesti, että uran aikana ja etenkin sen jälkeen tuli otettua viinaa siinä määrin, että lopulta asia eteni alkoholismiksi.

Hyvönen onnistui kuitenkin selättämään viinanjuonnin ja siihen liittyvät ongelmat. Juuri tämä, kasvu ihmisenä, anteeksianto itselle ja muille sekä uudestisyntyminen ja ylösnousemus ihmisenä olivat sekä kirjan ja että haastattelun ydinsanoma.

Tästä huolimatta sekä kirja että haastattelu aiheuttivat somessa jonkin verran ärtyneisyyttä ja vastahankaa. Mieleeni tuli sana moraalipaniikki. Somessa kysyttiin, miksi kirjaa tai haastattelua piti tehdä? Miksi ”taas” hehkutetaan päihteidenkäyttöä, kysyttiin.

En tiedä oliko monikaan kriitikko lukenut kirjaa tai haastattelua otsikkoa pidemmälle. Luultavasti ei.

Silti nostettiin esiin Jere Karalahden kirja, jossa entinen urheilija ei suuremmin pahoitellut tai katunut päihdetörppöilyjään. Todellisuudessa kyse oli aivan erilaisesta tarinasta.

Kimi Räikköselle on aina maistunut valkovenäläinen, eikä Mika Häkkinenkään ole lasiin sylkenyt. Seppo Räty naureskeli jo uransa aikana usein haastatteluissa sen suuntaisesti, että kaljanjuonti kiinnostaa enemmän kuin treenaaminen. Suomalaiselle vanhan polven miesurheilijalle ryyppääminen on tavalla tai toisella kuulunut urheilukulttuuriin. Sen totesi Hyvönenkin.

Moni muukin entinen urheilija on kertonut, että kyllä, uran jälkeen ja jonkin verran jo sen aikanakin elämä on ollut kosteaa ja hapokasta. Eräs tunnetuimmista on Marko Jantunen, joka hänkin – monien yllätykseksi – pystyi kuin pystyikin selättämään omat demoninsa ja nousemaan pohjalta.

Vuosia sitten haastattelin NHL:ssäkin pelannutta Matti Hagmania, joka kertoi jättäneensä viinan, ja niin ehkä olikin, mutta reilun tunnin haastattelun aikana hän ehti silti juoda kolme isoa keskioluttuoppia. Nyt hän on edesmennyt.

Olen kuluneena kesänä kuunnellut paljon Siim Liivikin ja Ilmari Pitkäsen isännöimää Jargoni-podcastia. Siinä vieraat, yleensä nykyisiä tai entisiä jääkiekkoilijoita, aina jossain vaiheessa tarinoivat siitä, miten joukkueen illanistujaisissa on imetty märkää eli vedetty viinaa. Sitten podcast-studiossa nauretaan porukalla päälle. Minusta tässä ei ole mitään ongelmaa, mutta olen ymmärtänyt, että jotkut pitävät tätä asennetta alkoholia kohtaan liian huolettomana.

Saako kertoa?

Jotkut suurimmista urheilusankareistamme, kuten Matti Nykäsen ja Mika Myllyän, viina on tavalla tai toisella vienyt ennenaikaiseen hautaan. Niin myös koko joukon pienempiä tähtiä.

Olisiko median pitänyt jättää kertomatta heidän tarinansa? Jos olisi, en ymmärrä miksi.

Olennaista kun ei ole ryyppytarinoille naureskelu tai niiden paheksuminen, vaan nimenomaan keskeneräisen ihmisen kasvu. Ja sitähän me kaikki olemme – keskeneräisiä. Voiko ihminen oppia ja muuttua? Jos voi, miten?

Sunnuntaina 20.9. kauppoihin tuli entisen keihäänheittäjän Tero Pitkämäen elämäkerta.

Haastattelin Pitkämäkeä kirjan tiimoilta viikon 39 Seuraan.

Kirja yllättää varmasti monet. Voi olla, että moraalipaniikki iskee jälleen.

Maailmanmestarin ja moninkertaisen arvokisamitalistin julkinen imago on nimittäin tähän saakka ollut hyvin puhtoinen, mutta uutuusteos kertoo avoimesti, että viina, etenkin Bacardi, on hänelle maistunut hyvin. Sammuillaan, oksennellaan, saunan lauteet hajoavat ja sitä rataa.

Olisko nämäkin tarinat pitänyt jättää kertomatta?

Ei tietenkään.

Eikä syytä minkäänlaiselle moraalipaniikille ole.

Ryyppytarinat tekevät Pitkämäen persoonasta monipuolisemman, syvemmän ja mielenkiintoisemman.

”Halusin kertoa asioista avoimesti. Että on tässä juopoteltukin, eikä vain seisty asennossa”, Pitkämäki sanoi, kun tapasin hänet Olympiastadionilla.

Mutta yksi juttu kyllä mietityttää.

Useammin kuin yhdeksän kertaa kymmenestä nämä päihdeongelmiin ajautuvat entiset urheilusankarit tuntuvat olevan miehiä.

He ovat yleensä koko siihenastisen aikuiselämänsä tottuneet siihen, että valmentajat, agentit, managerit, lääkärit ja huoltajat kertovat minne mennä ja mitä tehdä. He eivät ole koskaan yksin.

Jotenkin tulisi huolehtia siitä, etteivät he jää yksin uran jälkeenkään.

Kun ei siitä mitään hyvää yleensä seuraa.

Lue myös: Kiekkoleijonasta asunnoton alkoholisti – Hannes Hyvönen nousi pohjalta: ”Olen kiitollisempi viimeisen neljän vuoden valinnoistani kuin koko lätkäurastani”

Lue myös: Kolmen mestaruuden Hannes Hyvönen ihmettelee suuntausta, jossa taklaukset osuvat päähän ja hanskat eivät putoa – ”Kyllä tappelu nyt vaan kuuluu jääkiekkoon”

Lue myös: Matti Hagman raivasi tietä suomalaisille NHL-tähdille

X