Tahrana Waffen-SS

Waffen-SS nousi kiivaan keskustelun kohteeksi, kun saksalainen nobelisti Günter Grass tunnusti kuuluneensa sen riveihin. Joukkoihin kuului myös yli 1 400 miehen suomalaispataljoona, joka taisteli itärintamalla neuvostoliittolaisia vastaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Saksan armeijan kypärä toisen maailmansodan ajoilta. Kuva: Colourbox.

Waffen-SS nousi kiivaan keskustelun kohteeksi, kun saksalainen nobelisti Günter Grass tunnusti kuuluneensa sen riveihin. Joukkoihin kuului myös yli 1 400 miehen suomalaispataljoona, joka taisteli itärintamalla neuvostoliittolaisia vastaan.
(Päivitetty: )
Teksti:
Antero Raevuori

Waffen-SS-joukoissa taisteli vuosina 1942–43 yli 1 400 vapaaehtoista suomalaista, joista nykyään käytetään nimitystä panttipataljoona. Sanan otti aikanaan käyttöön Panttipataljoona-nimisen kirjan kirjoittanut professori Mauno Jokipii.

Jo ennen kesällä 1941 Neuvostoliittoon aloittamaansa hyökkäystä Saksa ehdotti Suomen hallitukselle vapaaehtoisjoukon lähettämistä, koska se halusi sitoa Suomen-politiikkaansa. Edellytyksenä oli vapaaehtoisten rodullinen puhtaus – arjalaisuus. Jopa pääkallon muotoa mittailtiin eikä silmän yläluomessa saanut olla mongolipoimua.

Suomen hallitus suostui pyyntöön, sillä se tarvitsi Saksan poliittista tukea Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Suomi oli lisäksi eristyksissä muusta länsimaailmasta eikä ollut omavarainen raaka-aineiden eikä leipäviljan suhteen. Saksaan lähteneet vapaaehtoiset olivat siis eräänlainen pantti.

”Alun alkaen heidän piti liittyä Wehrmachtiin, mutta heidät niin kuin muutkin ulkomaalaiset vapaaehtoiset määrättiin Waffen-SS-joukkoihin. Kun systeemi oli ennakolta epäselvä suomalaisille, niin lopputulos vaikutti pahalta”, Jokipii toteaa.

Varsin usein on laitettu ja laitetaan yhtäläisyysmerkki Waffen-SS:n ja Allgemeine-SS:n välille. Waffen-SS oli kuitenkin SS-järjestön sotilaallinen, jälkimmäinen sen poliittinen siipi. Edelliseen kuului rintamilla taistelevia eliittijoukkoja, jälkimmäisellä oli vastuu keskitysleireistä ja avainrooli juutalaisten joukkotuhoamisessa.

Kirjaimilla SS (Schutzstaffel, suojajoukot) on edelleen synkkä kaiku. Nuoret suomalaiset vapaaehtoiset tuskin tiesivät, mitä SS tarkoittaa.

Allgemeine-SS:ään kuuluivat myös niin sanotut Einsatzgruppen eli tuhoamisjoukot. Ne seurasivat eteneviä rintamajoukkoja surmaten yli miljoona siviiliä, pääosin juutalaisia ja kommunisteja sekä myös partisaaneja. Heidän myötään kirjainyhdistelmä SS on saanut kolkon leiman.

Itärintamalla venäläiset teloittivat ampumalla vangiksi saadut Waffen-SS:n tunnuksia kantaneet sotilaat. Varmin tunnus oli kainaloon tatuoitu veriryhmää osoittava merkintä.

Saman kohtalon kokivat keväällä 1945 muun muassa ne Waffen-SS-sotilaat, joiden harjoitusleiri oli aivan Dachaun keskitysleirin vieressä. Kun amerikkalaiset joukot vapauttivat Dachaun, se raivo, minkä keskitysleirin ruumiit ja nälkään kuolevat ihmiset heissä herättivät, ei ollut hallittavissa.

Eroa ei tehty Waffen-SS:n taistelijoiden eikä keskitysleirin SS-Totenkopfverbände-osastoon kuuluvien vartijoiden välillä. Mutta syyllistyivätkö suomalaiset Waffen-SS-vapaaehtoiset julmuuksiin?

”Minulla on kirjassani Panttipataljoona yksi aihetta käsittelevä luku. Kerran oli myös suomalaisia lähetetty muiden mukana etsimään juutalaisia ja karkureita, jotka he toivat kokoontumispaikalle tietämättä, että nämä teloitetaan”, professori Jokipii toteaa.

Suomalaiset eivät rikkoneet sodan lakeja eivätkä voittajavaltiot reagoineet sodan aikana syytteisiin, joita esitettiin SS-divisioona Wikingiä vastaan, vaikka koko SS julistettiinkin rikolliseksi järjestöksi.

Waffen-SS-joukkoihin kuului Suomen lisäksi vapaaehtoisia yli 30 maasta, muun muassa Alankomaista, Norjasta, Ranskasta, Sveitsistä, Ruotsista, Tanskasta ja Virosta.

”Suomalaisen panttipataljoonan miehissä ei ollut juurikaan kansallissosialismin ihailijoita. Monia kiehtoi mahdollisuus lähteä jääkärien jäljille eli isänmaan asialle”, Jokipii sanoo.

Malgobekin taistelu

Suomalaispataljoona siirtyi koulutuksen jälkeen itärintamalle, missä se alistettiin Wiking-divisioonalle. Joulukuussa 1941 pataljoona lähti liikkeelle, ylitti Dnepr-joen ja saapui taistellen Asovanmeren pohjukkaan Rostoviin, jatkoi edelleen itään ja eteni syyskuussa 1942 Malgobekin kaupungin laitamille sadan kilometrin päähän Tshetshenian pääkaupungista Groznyista.

Näin kirjoitti päiväkirjaansa Malgobekin taisteluista sotamies Anselm Halinen (Unto Parvilahden teoksesta Terekille ja takaisin):

”Klo 04.45 se alkoi! Tykistö jauhoi etumaastoa, sitten tuli n. 50–60 panssaria ja ryssä aloitti tykistöllään vastaansanomisensa. Kaikkein jännittävintä mitä eläissäni olen nähnyt. Kolmas komppaniamme hyökkäsi kärsien pahoja tappioita, mm. yliluutn. Hannukselta molemmat jalat poikki, Alaja kaatui ja 10 muuta sekä 30 haavoittui. Kukkonen meiltä sai keuhkoihin 2 luotia, ehkä paranee, vaan ei ole varmaa.”

Muutama vuosi sitten aikanaan Waffen-SS:ään kuulunut 80-vuotias Aarne Kähärä antoi Etelä-Saimaa-lehdelle haastattelun, jossa hän kertoi samoista tapahtumista. Kähärä muisteli kukkula 701:n valtausta, jonka aikana hän ajoi sivuvaunullista Zündapp-moottoripyörää:

”Vein juoksuhaudoille ammuksia, ruumiita hain ja haavoittuneita. Parhaana päivänä kolme kertaa ammuttiin etupyörä rikki, kolme luotia meni etukilvestä läpi, yksi ainoa polvesta hipaisi.”

Taistelu oli tyly: suomalaispataljoona menetti Kähärän mukaan kaatuneina 88 miestä – 134 haavoittui.

”Onneksi ei Stalingradiin jouduttu, sinne olisi jääty”, Kähärä totesi. Wiking-divisioona oli jo saanut marssikäskyn Stalingradiin. Käsky peruttiin tammikuun 14. päivänä 1943. Venäläisten saartorengas Stalingradin ympärillä oli lopullisesti sulkeutunut. Sotamarsalkka Pauluksen 6. armeijan kohtalo oli sinetöity. Sitä ei enää mikään olisi voinut auttaa.

Poltinmerkki

Suomalaispataljoona palasi kotimaahan – laivalla Hankoon – kesäkuun 2. päivänä 1943. Kaksivuotinen sopimus oli umpeutunut, ja marsalkka Mannerheim kielsi uudistamasta sitä. Miehiä tarvittiin nyt omilla rintamilla. Huomattava osa sijoitettiin kenraalien Ruben Laguksen ja Aaro Pajarin johtamiin divisiooniin.

Jatkosodan viimeisen taisteluvuoden aikana ja Lapin sodassa miehistä kaatui 113. Saksan itärintamalla heitä oli kaatunut 256. Tappiot olivat raskaat, sillä eliittijoukkojen ei kuulunut antaa periksi.

Jatkosodasta palaavat miehet – rintamasta riippumatta – eivät kovin paljon kokemuksistaan kertoneet. Traumat olivat liian isot. Sota oli hävitty, joten ei kannattanut kovin paljon pullistella. Neuvostoliitto kuunteli tarkoin korvin, ja äärivasemmisto jauhoi rintamamiehet hiljaisiksi.

Kaikkein vähiten ääntä pitivät itsestään Saksassa taistelleet vapaaehtoiset. Siitä kertominen ei olisi tiennyt hyvää. Punainen Valpo kuulusteli monia, yksi ja toinen matkasi iäksi muihin maihin.

Äärivasemmisto piti heitä sisäpoliittisena uhkana, joitakin erotettiin armeijan palveluksesta eikä Merimies-Unioni antanut jäsenilleen lupaa työskennellä laivoissa, jossa joku laivaväestä oli kuulunut saksalaisiin SS-joukkoihin.

Edelleenkin kirjainpari SS on poltinmerkki, kuten tapaus Günter Grass osoittaa, mutta ei silti ikuinen. Monet Waffen-SS-joukkoihin kuuluneet suomalaiset nousivat merkittäviin yhteiskunnallisiin asemiin. Hyvä esimerkki oli Saksaan lähtenyt kouvolalainen koulupoika, sittemmin keskustalainen poliitikko Sulo Suorttanen, joka toimi Suomen puolustusministerinä vuosina 1968–70.

Waffen-SS_logo

”Ymmärrettävää mutta liioiteltua”

Nobel-kirjailija, saksalainen Günter Grass (tunnetuimpia teoksia romaani Peltirumpu) on nostattanut suuren kohun kaikkialla Euroopassa. Kohun aiheutti Grassin ilmoitus, että hän palveli sodan loppuvaiheissa 17-vuotiaana natsipuolueen aseelliseen siipeen kuuluneessa Waffen-SS:ssä.

”Pidän kohua ymmärrettävänä mutta liioiteltuna. Grassin menneisyys on hyvin viaton, jos ajattelee niitä kirjailijoita, jotka luovina vuosinaan kannattivat näkyvästi Hitleriä tai Stalinia. Grassin toiminta oli nuorten miesten kannalta katsottuna patrioottista toimintaa. Eivät he mieltäneet sitä uskollisuudeksi Hitleriä kohtaan”, toteaa kirjallisuuden professori Tarmo Kunnas.

Eurooppalainen lehdistö on voimakkaasti arvostellut erityisesti sitä, että Grass vasta nyt, yli kuusi vuosikymmentä myöhemmin, on ensi kertaa puhunut Waffen-SS-ajastaan. Lokaa on heitelty monelta taholta. Italialainen valtalehti Corriere della sera sai Grassilta haastattelun, jossa tämä totesi tehneensä itsestään epäpersoonan.

”Ehkä Grass teki paljastuksensa vasta nyt, koska Saksassa ei juurikaan ole käyty dialogia näistä asioista. Erikoistahan tietysti on, että Grass, joka on saarnannut Saksan kansan historiallisen muistin puolesta, onkin itse huonomuistinen. Jatkossa Grassin tuotantoa voi lukea hieman erilaisesta perspektiivistä kuin aikaisemmin”, Kunnas toteaa.

Lienee syytä todeta, että Günter Grass ei liittynyt vapaaehtoisesti Waffen-SS-joukkoihin. Sodan loppuvaiheessa vuonna 1944 Saksan armeijan mieskato oli niin suuri, että mukaan pakotettiin myös kaikki vuonna 1927 syntyneet taistelukelpoiset nuorukaiset.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 35/2006.

X