Jihuu! Puhelimeeni hyökättiin yöllä homoeroottisesti!

Yöllä tapahtui jotain hyvin, hyvin outoa ja pelottavaa. Heräsin kesken makeimpien unieni siihen, että puhelimeni alkoi soittaa täydellä volyymilla aavemaiselta kuulostavaa musiikkia.

Haparoin kännykän käteeni. Koko näytön peitti kuva, jossa paidaton mies syleili toisen paidattoman miehen alavatsaa homoeroottisessa hengessä.

Sillä, jonka napa-aluetta halattiin, oli housut jalassa. Mutta kuvan latinki oli sellainen, että kyllä ne kohta lähtevät, kenties tässä silmieni edessä, kappaleen edetessä.

Yritin mykistää musiikin, mutta se ei mykistynyt. Ei mitenkään. Painelin raivon vallassa asetukset-valikosta kaikkia mahdollisia kohtia. Mikään ei auttanut. Sama kamala kappale soi ja soi.

Mitä helvettiä! Olenko edes heräillä? Onko tämä unta?

Ei ollut.

Joku oli hyökännyt puhelimeeni ja kaapannut sen. Homoeroottisesti.

Korostan, että minulla ei ole mitään homoja tai homoerotiikkaa vastaan. Ihan samanlaisen raivon ja pelon vallassa olisin ollut, jos puhelimeeni olisi ilmestynyt yöllä K-kaupan Väiski huutamaan täydellä volyymilla, että mitä laitetaan.

Painajainen päättyi vasta, kun sammutin koko puhelimen. Kai se silti herättää, ajattelin. Ei muuten herättänyt.

Kerroin yön tapahtumista työpaikkani aamukokouksessa. Tarina herätti ansaittua huomiota. Piirsin jopa paperille asennon, jossa miehet syleilivät toisiaan. Sitä tutkittiin tarkasti.

Olin aamun ykköshahmo. Se, joka koki yöllä kovia. Homoeroottisen kovia.

Sitä ei sanottu ääneen, mutta ajatus leijui ilmassa. Millainen meno mahtaa makuuhuoneeseeni ensi yönä ilmestyä?

Sain täyden huomion. Kunnes työpaikkani nörtti, nuori nainen, alkoi tutkia kännykkääni.

Tämähän on se uukakkosen kampanja, hän sanoi ja antoi puhelimen takaisin minulle.

Ai se on se, muutkin sanoivat, pettymystä äänessään. Ai jaa. Vanha juttu. Eihän tämä mikään uutinen ole.

Että mikä vanha juttu?

No sellainen, että U2-bändi tarjoaa ilmaiseksi uuden albuminsa Applen laitteiden käyttäjien musiikkikirjastoon, minua valistettiin.

Olet varmaan kuunnellut illalla musiikkia musiikkikirjastostasi ja sitten tämä biisi on jäänyt päälle, joku arveli.

No en taatusti ole. En ole ikinä avannutkaan mitään musiikkikirjastoa, saati kuunnellut sieltä yhtään mitään.

Kokouksessa oli kuitenkin turha sanoa aiheesta enää mitään, sillä kukaan ei kuunnellut. Minuun ei luotu enää katsettakaan. Puhelintani tutkinut nainen oli tuhonnut statukseni päivän kiinnostavimpana henkilönä.

Googlettamalla käsitin, että U2:n Songs of Innocence -albumi todellakin ilmestyy Applen laitteiden käyttäjien musiikkikirjastoon itsestään, pakkosyötettynä.

Sama uutinen kertoi, että albumia voi olla mahdotonta poistaa. Ja vaikka sen poistaisikin, se saattaa silti pärähtää soimaan.

Siihen on nyt kuitenkin tarjolla joku ohjelma, jolla sen saisi poistettua.

Enää ei siis riitä se, että sähköposti täyttyy roskapostista. Nyt puhelimeenkin pakkosyötetään mainoksia. Keskellä yötä, homoeroottisesti. Täydellä volyymillä.

Ja mainokset saa pois ainoastaan, jos löytää netistä niiden poistamiseen tarkoitetun ohjelman. Ja lataa sen. Ja opettelee käyttämään sitä. Silloin keskellä yötä.

Ja tätä kaikkea pidetään normaalina. Sille ei kukaan enää korvaansa letkauta.

Perkele.

Nyt teen sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikapäiviä sitten. Jo silloin, kun kännykkäsäteilystä juttua tehnyt kollegani kehotti siirtämään kapulan kauaksi yöpöydältäni.

Silloin en saanut sitä tehtyä, mutta nyt saan, kiitos homoeroottisen hyökkäyksen.

Suljen kännykkäni yöksi pimeään kellariin. Säteilköön ja soikoon siellä.

Minä marssin kauppaan ja ostan herätyskellon. Mitä vanhanaikaisemman, sen parempi.

Kai niitä vielä tehdään?