Jenginuoruus, päihteet ja masennus olivat viedä Jonaksen lopullisesti raiteiltaan - Nyt suuntana on eteenpäin

Jonas Dufvelin eli hurjan jenginuoruuden, ja elämä oli lähellä suistua raiteiltaan. Hän kuitenkin selvisi, ja nyt hän kehittää rentoutusliikuntaa auttaakseen muita sietämään todellisuutta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Jonas Dufvelin vietti nuorisojengin kanssa aikaa Kukkukiven näköalapaikalla Loviisassa. Yleistä huvia oli heiluttaa tornia porukalla. ”Viikonlopun jälkeen aina joku oli tikattavana.”

Jonas Dufvelin eli hurjan jenginuoruuden, ja elämä oli lähellä suistua raiteiltaan. Hän kuitenkin selvisi, ja nyt hän kehittää rentoutusliikuntaa auttaakseen muita sietämään todellisuutta.
(Päivitetty: )
Teksti:
Sanna-Kaisa Hongisto

Ohuet lautatikkaat oli naulattu kohtisuoraan kiinni punaisen puutalon seinään. Niitä kiipeämällä nuoriso pääsi sisään yläkerran ikkunasta.

Porukkaa tuli ja meni yötä päivää.

Yläkertaa varten oli myös oma ovikello. Isä oli asentanut sen säästyäkseen enimmiltä häiriöiltä.

Äidin mielestä nuoret olivat aina tervetulleita. Oli kai parempi, että nuoret hengasivat jonkun kotona sen sijaan, että luuhasivat kadulla.

Jonas Dufvelin, 43, kuvailee Loviisassa sijainnutta lapsuudenkotiaan aika boheemiksi ja vähän hippimäiseksi.

Vanhemmat välittivät lapsistaan, ja etenkin äiti auttoi mielellään myös muita. Kun nuorilla oli bileet, isä ilmestyi paikalle kitaran kanssa ja rupesi laulamaan Elvistä.

Toisaalta Jonas joutui lapsena todistamaan aikuisten humalahakuisia juhlia.

Kun hän oli 12–13-vuotias, perhe alkoi majoittaa epävirallisesti sijaislapsia, yhden tai kaksi kerrallaan. Nuoret olivat paikallisista perheistä. Sellaisista, joissa asiat olivat huonommin kuin Jonaksen kotona. Järjestelystä oli sovittu vanhempien kesken.

”Sijoitetuista tuli ajan mittaan kuin veljiä minulle”, Jonas kertoo.

Hyvää tarkoittanut järjestely ei kuitenkaan pelastanut nuoria huonolta elämältä. Kaveripiiristä tuli nuorisojengi.

Jonas päätyi keskelle holtitonta sekoilua.

Jenginuoruus korvasi isoisän kuoleman

Isoisä Viking Sjöblom oli lapsuudessa Jonaksen elämän tukipilari. Kuvassa Jonas on isoveljensä ja pikkusiskonsa kanssa. Kuva on otettu 1980-luvun alussa. © Jonas Dufvelinin kotialbumi

Rajoja Jonaksen elämässä asetti isoisä. Hän opetti soutamaan ja uimaan ja järjesteli saaristomökillä kesäolympialaisia sodankäyneen miehen auktoriteetilla.

Isoisän luona oli selkeät heräämisrutiinit, iltapesut ja ruoka-ajat, joista ei poikettu.

Kun Jonas oli 13-vuotias, isoisä kuoli yllättäen. Jonas itki monta päivää. Kouluarvosanat putosivat, ja käytös muuttui.

Hän alkoi pyöriä yhä enemmän nuorisojengissä, jossa tappelut olivat yleisiä. Joskus Jonaksen kavereita lyötiin jopa lapiolla, kaljapulloilla ja pesäpallomailoilla.

Myös Jonas tappeli melko paljon, mutta välttyi suurilta vammoilta ja myös aiheuttamasta niitä muille.

Jengissä oli kolmisenkymmentä jäsentä. Ydinporukka pysyi, mutta muita tuli ja meni, koska kaikki eivät pysyneet sekoilijoiden vauhdissa.

Jonaksen mukaan huumeita ei siihen aikaan saanut mistään, joten osa haisteli liimaa ja bensaa unohtaakseen todellisuuden. Jonas ei innostunut imppaamisesta, mutta alkoholia kului.

Joskus nuoret tapasivat metsään rakennetussa majassa, toisinaan hylätyissä taloissa tai kerrostalon alakerran baarissa, jossa liikuntarajoitteiset sotaveteraanit antoivat 50 penniä hakupalkkaa, kun haki heille tiskiltä tuopin. Rahoilla nuoret pelasivat hedelmäpelejä.

Onnekseen Jonaksella oli yksi jengin ulkopuolinen, vähän häntä itseään vanhempi kaveri, joka kiskoi häntä ryyppyporukasta kuntosalille.

Kynsin hampain elämään

Tilanne paheni, kun 90-luvun lama iski myös Jonaksen perheeseen. Molemmat vanhemmat menettivät työnsä ja riitelivät yhä enemmän. Vanhempien takaama laina kaatui heidän maksettavakseen.

Avioero tuli, kun Jonas oli 16-vuotias.

Jonas ja täysi-ikäiseksi ehtinyt isoveli päättivät muuttaa omaan asuntoon Loviisaan, koska he eivät halunneet valita vanhempien väliltä.

Veli meni armeijaan. Lentäjänurasta haaveillut Jonas aloitti lukion, mutta kuukauden kuluttua opiskelutie katkesi. Rahat eivät riittäneet lukiokirjoihin.

Hän oli aiemmin työskennellyt ruokakaupassa kesäisin ja iltaisin, mutta nyt oli alettava tosissaan tienata. Täytyi pärjätä. Jonas halusi pois ahdistavasta kotitilanteesta, pois ja pakoon.

Merille! Jonaksen toinen isoisä oli ollut merimies, ja Jonas keksi soittaa Ruotsin-laivoille. Kelpaisiko 16-vuotias hanttihommiin siivoojaksi ja tiskariksi?

Toisella yrityksellä tärppäsi.

Jonas päätti olla ahkera ja näyttää kykynsä.

Hän eteni risteilyisännäksi, joka otti artistit vastaan ja juonsi ohjelmat laivan valtavassa yökerhossa. Hän tutustui ajan eturivin artisteihin, kuten Kirkaan, Anita Hirvoseen, Paula Koivuniemeen ja Aki Sirkesaloon.

Työn imu oli niin kova, ettei Jonas malttanut aina huilata työvuorojen välissä. Myös vapaa-ajalla meno oli rajua. Jonas harrasti liikuntaa – nyrkkeilyä ja thainyrkkeilyä – verenmaku suussa ja oli päihteiden viihdekäyttäjä.

”Suhtautuminen päihteisiin on erilaista, kun niihin on tottunut pienestä pitäen eri muodoissaan”, Jonas pohtii.

Alkoholi ja huumeet turruttivat sisälle jääneen pahan olon.

Kunnes voimat loppuivat.

Liian kova todellisuus

Jonas on katsonut syrjäytymistä niin läheltä, että hänen on helppo kuvitella, miltä yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneista nuorista tuntuu. Hän tuntee ne olot, joissa nuoret päätyvät jopa itsemurhaan tai muuhun väkivaltaan.

Jonas ihmettelee sitä, että myös nykypäivän Suomessa näitä ”tapauksia” pääasiassa kauhistellaan. Puhutaan, kuin ei nähtäisi syitä.

Jonaksen nuoruuden jengikavereista jotkut tekivät itsemurhan, toisilta lähti henki, kun humalassa sattui jokin onnettomuus.

Kaveripiiri ajautui sekoilemaan, koska kotona oli sellaista, ettei siellä pystynyt olemaan. Ympäröivä lama-ajan yhteiskunta oli kaikkiaan liian ahdistava.

”Kaverit halusivat pois – ja kyllähän he pääsivätkin.”

Hänen mielestään nuorten syrjäytyminen ei ole pohjimmiltaan alkoholin tai huumeiden syy.

”Pitäisi pureutua siihen, miksi osa nuorista haluaa pois tästä todellisuudesta.”

Nykyajassa voi ahdistaa täydellisen elämän vaatimus. Kun seuraa ihmisten näennäistä onnellisuutta Facebookista, kokee helposti mitättömyyttä.

Jonas Dufvelin on huolissaan nuorten syrjäytymisestä. ”Suomessa on paljon nuoria, joita ei ikään kuin ole olemassa yhteiskunnan silmissä masennuksen tai päihteiden takia.”

Selviytyjä paloi loppuun

Jonaksen oma pakomatka johti loppuunpalamiseen. Tuli myös muita ongelmia.

Hän oli avioitunut virolaisen tanssijan kanssa ja muuttanut Tallinnaan. Valtava suru hyökyi pariskunnan elämään, kun tanssiryhmän muut jäsenet hukkuivat matkustajalaiva Estonian mukana.

Parille syntyi lapsi Jonaksen ollessa 24-vuotias.

Suru ja vastuu olivat Jonaksen mukaan liikaa, ja liitto päätyi eroon.

Jonaksen takki oli niin tyhjä kuin voi olla. Kolmekymppinen palasi juurilleen Loviisaan mukanaan koko omaisuutensa, joka mahtui kahteen jätesäkkiin.

Hän päätyi aluksi asumaan kavereiden nurkkiin vailla hajuakaan siitä, mitä rupeaisi tekemään. Asunto lopulta löytyi, mutta hänen tunnelmansa synkkenivät.

”Vetäydyin kokonaan omiin oloihini. Odotin, että kaverit ottaisivat yhteyttä, mutta samaan aikaan en halunnut sitä.”

Masennuksen vallassa kului kuukausia.

Sitten Jonas joutui maastopyöräilyonnettomuuteen, jossa sai vammoja solisluuhun ja selkärankaan. Masennus syveni.

”Samaan aikaan tapahtui jotain, mitä en pysty selittämään. Rupesin kelaamaan, onko jokin syy siihen, miksi en kuollut.”

Ei kaivella menneitä

Toivuttuaan hän alkoi treenata judoa ja pääsi mitaleille aluemestaruuskisoissa. Judo tarkoittaa pehmeää tietä, mutta Jonaksen mielessä virisi idea vielä paljon lempeämmästä lajista.

Hän alkoi kehittää omaa liikuntalajia, jolle hän antoi nimen Senshin Do, jakamattoman huomion tie. Kehittämistyö toi elämään uutta virtaa ja motivaatiota. Se on myös tukenut häntä tekemään elämässään tasapainoisia valintoja. Pakeneminen on loppunut.

Jonas on asunut Loviisassa nyt kymmenen vuotta ja on onnellisesti naimisissa. Hänellä on tästä liitosta 7- ja 2-vuotiaat pojat.

Viime vuosina hän on pitänyt Senshin Do -harjoituksia muun muassa yrityksissä ja kouluissa ja kouluttanut myös kymmenisen muuta ihmistä lajin ohjaajiksi.

Jonas uskoo, että rentoutusliikunta voisi auttaa myös syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Rauhalliset liikkeet viestittävät keholle keskittymistä ja rentoutuneisuutta, ja rauhallinen olo taas voi tehdä todellisuudesta sellaista, että siinä on mahdollista olla.

Jonas ajattelee, että vaikeiden kokemusten jälkeen osa ihmisistä hyötyy parhaiten fyysisestä tekemisestä. Kaikille ei sovi puhuminen. Jonakselle itselleen psykoterapia ei sopinut.

”Kokeilin psykoterapiaa, mutta puhuminen vain lisäsi ahdistustani. En edes pystynyt kertomaan terapeutille syvimpiä juttujani, vaikka kaveripiirissä olen aina pystynyt puhumaan.”

Jonas työskentelee nyt Ruotsin-laivoilla ohjelmaisäntänä ja harrastaa esimerkiksi sukututkimusta.

”En syyllistä vanhempiani, vaan aikuisena ja kolmen pojan vanhempana yritän ymmärtää, miksi asiat menivät kuten menivät.”

Hänelle eräs tärkeä voimavara on se, että antaa vanhojen asioiden olla. Tänäänkin on haettava pojat päiväkodista ja esikoulusta. Elämä on nyt.

Lue myös:

Juhan hurja jenginuoruus Brasiliassa

Kimmo Riihimäki oli vähällä joutua puliukoksi

X