Aivovamma tuhosi jääkiekkoilija Tommi Kovasen uran: ”Masennuin ja tein läheisteni elämästä helvetin”

Jääkiekkoilija Tommi Kovasen peliura katkesi kolme vuotta sitten aivovammaan. Sitä seurasi masennus ja häpeä.
Jukka Vuorio
Selviytyjät 11.6.2016 19:58

Oli tammikuu 2013. Rauman Äijänsuon jäähallissa pelattiin Lukon ja Espoon Bluesin välistä liigaottelua.

Lukon ykköskentällisen puolustaja Tommi Kovanen lähti hakemaan maalin takaa ottelun ensimmäistä irtokiekkoa. Kovanen lähetti kiekon kaukalon ränniä pitkin eteenpäin, ja seurasi katseellaan kiekkoa.

Samalla hetkellä Kovasen näkökentän ulkopuolelta luisteleva Bluesin hyökkääjä Tommi Huhtala rysäytti rajun taklauksen suoraan Kovasen selkään. Pelikellossa oli 11 sekuntia. Taklauksen seurauksena Kovanen löi kasvonsa kaukalon päätypleksiin, putosi jäälle ja jäi siihen.

Yö meni sairaalassa. Kun Kovanen tuli vähitellen tajuihinsa, lista vammoista oli pitkä. Kasvoissa oli useita murtumia, samoin kylkiluissa. Aivotärähdys oli ollut kova. Tai oikeammin aivotärähdys oli aivovamma.

Muutama kuukausi sairaalareissun jälkeen Kovanen yritti paluuta jääharjoituksiin, mutta pienikin rasitus alkoi huimata.

”En uskonut, kun lääkäri sanoi selvällä suomella, että ei missään tapauksessa suosittele enää pelaamista. En voinut käsittää, että hän puhuu minusta.”

Kovanen ajatteli, että pelikunto tulee vielä. Että aivot parantuvat siinä missä luutkin.

Mustaan aukkoon

Kovasen kasvoille kehittyi naamio, joka hymyili aina reippaasti ja urhoollisesti. Oli ystäviä ja tuttuja, jotka kyselivät vointia ja kuulumisia.

”Vastasin aina, että ihan hyvin menee.”

Todellisuudessa hänelle ei kuulunut lainkaan hyvää. Päinvastoin, Kovanen soljui päivä päivältä yhä syvemmälle mustaan tunteettomuuden mereen. Mikään ei henkisesti tuntunut miltään, fyysisesti jatkuvien migreenien tuoma kipu ja väsymys olivat aina läsnä. Hän oli masentunut.

Mikkelin jäähallissa pelattiin elokuun alussa 2014 Tommi Kovasen jäähyväisottelu. Vastakkain jäällä olivat Rauman Lukko ja Kovasen ystävistä koostunut Tommim Boja -niminen joukkue, joka vilisi NHL:stä ja Suomen maajoukkueesta tuttuja nimiä.

Tapahtuma oli menestys. Kovanen teki 7–6-voittomaalin, noin neljätuhatta ihmistä osoitti suosiotaan seisten ja tutut halailivat illan päätähteä kyyneleet silmissä.

Ilma oli sakeana tunteista, mutta Kovanen tunsi olevansa täysin tyhjä.

Ottelun jälkeen Kovanen antoi haastatteluja, joissa kehui kuinka mahtavalta tämä huomionosoitus tuntui.

”Hetkeksi sainkin kosketuksen tunteisiin, ja olen edelleen kiitollinen siitä illasta. Mutta sen hetken jälkeen katselin ihmisiä ympärillä, enkä tuntenut mitään. Tunteettomuus söi minua sisältä yhä vain enemmän.”

Poika piti kiinni

Sama tunteettomuus jatkui ottelua seuranneina viikkoina ja kuukausina.

”Olin sosiaalisesti ja fyysisesti läsnä, mutta tunsin sieluni liuenneen pois. Henkisesti juoksin kaikkia ja kaikkea karkuun, hajotin itseäni ja tein monen läheiseni elämästä helvetin. Itse en sitä silloin huomannut saati ymmärtänyt.”

Kovasen läheisimmät ihmiset ja entinen puoliso sanoivat miehen ikään kuin katoavan tästä elämästä.

”Erakoiduin entisestään, useina iltoina en edes lainkaan muistanut, mitä olin päivällä tehnyt. Väsytti ja olin peloissani. Kovia migreenikohtauksia tuli jatkuvasti.”

Mökillä yksin aikaansa viettäneen Kovasen päässä kehittyi ajatus, jonka mukaan hän oli itse syyllinen loukkaantumiseensa. Yksinäisinä iltoina ja öinä päässä kiersi monia muitakin synkkiä ajatuksia.

”Pieni, ihana poikani kuitenkin piti kiinni elämässä.”

Muuten mikään ei tuntunut miltään, oma elämä oli merkityksetöntä.

”Kävin henkisesti sellaisilla rajoilla, joihin en ollut koskaan uskonut itse törmääväni.”

Poika, läheisimmät ihmiset ja osaavat lääkärit olivat lopulta ne, jotka saivat Kovasen jäämään eloon, ja hän sai hitaasti kiinni hauraasta elämänlangastaan.

Eläimet lähellä sydäntä

Nyt istutaan Kovasen keittiönpöydän ääressä Helsingin Eirassa. Kovanen keittää kahvia ja tarjoaa tummaa suklaata. Pöydällä on eläinsuojelujärjestö Animalian lehti.

Muistellaan aikaa ennen loukkaantumista. Urheilu-uran ohella eläinsuojelu, luomuruoka ja pehmeät arvot olivat ja ovat edelleen Kovaselle tärkeitä.

Kun Oikeutta eläimille -yhdistys toimitti talvella 2010 julkisuuteen sikatiloilta salaa kuvattuja videoita, sai eläinoikeusliike yllättävän tukijan. Tommi Kovanen kommentoi silloin julkisuudessa, että eläinsuojelulakiin pitäisi tehdä parannuksia ja eläinten oikeuksia pitäisi ryhtyä kunnioittamaan.

Kun Kovasta pyydettiin kesäksi 2010 Animalian kesäkiertueen viralliseksi suojelijaksi, hän suostui oitis. Siitä seurasi ristiriitoja joukkueen omistajaportaan kanssa.

”Pelikavereilta ja kaikilta muiltakin tuli tukea, eikä joukkueen sisällä ollut mitään ongelmaa. Ongelmia tulikin vasta, kun toimiston puolella piti ryhtyä sorvaamaan työsopimusta seuraavaksi pelikaudeksi. Eräskin joukkue olisi tarjonnut minulle hyvää ja pitkää sopimusta, mutta joukkueen eräältä pääsponsorilta, liha- ja makkarafirmalta, oli tullut ihan suoraa viestiä, että tätä kaveria ei palkata.”

Sponsorin valta ja sanelu joukkueen suuntaan tuntui oudolta, loukkaavaltakin.

”Pidin sitä tosi kummallisena, sillä enhän ollut tehnyt muuta kuin vaatinut eläimille parempaa kohtelua.”

Kun sopimusta ei syntynyt, Kovasen oli pakko miettiä uransa jatkoa.

Lopulta hänelle kävi hyvin ja hän päätyi kaudella 2010–2011 Helsinkiin. Ensin Jokereihin, sitten HIFK:n paitaan.

Kausi päättyi Kovasen uran ensimmäisiin ja ainoisiin mestaruusjuhliin. Polvivamman vuoksi hän ei pelannut finaaleissa, mutta runkosarjassa pelannut puolustaja ehti silti tehdä pudotuspelikeväänkin aikana yhden maalin.

”Mestaruuden voittaminen sillä tasolla on älyttömän vaikeata. Täytyy olla juuri oikeassa joukkueessa juuri oikealla kaudella. Moni ei onnistu siinä koskaan.”

Jääkiekkoilija pelaa, koska rakastaa lajia. Mutta samalla pelaaja haluaa voittoja mahdollisimman korkealla tasolla.

”Voittaa liigamestaruus, se on upea kokemus. Tietenkin se tuntui itsestäkin mahtavalta, mutta minua kosketti myös nähdä niin läheltä vanhojen HIFK-ikonien ja hyvien ystävien, kuten esimerkiksi Ville Peltosen, Kimmo Kuhdan ja Jan Lundellin riemu.”

Läpimurto Jyväskylässä

Mestaruuden lisäksi Kovasen uralla on ollut monta käännekohtaa: lähtö kotikaupungista Pieksämäeltä Kuopion KalPan junioreihin, ensimmäinen liigasopimus, perspektiiviä tuoneet vuodet ykkösdivarissa ja paluu Lukkoon uran viimeiseksi kaudeksi.

Ensimmäisestä liigasopimuksesta rahaa sai vain nimeksi, eivätkä vuodet divarissa tuoneet lompakkoon tuohta yhtään sen enempää.

”KalPan silloinen pomo Juha Junno teki minulle sopimuksen, joka oli tyyliä verkkarit ja mailat, mutta ei se haitannut. Sen ikäisenä olisin ollut valmis vaikka maksamaan, että pääsisin SM-liigaan pelaamaan.”

Lopulta läpimurto liigaan tapahtui Jyväskylän Jypissä. Sen jälkeen Kovanen pelasi kymmenen vuotta huipulla. Jokerit, HIFK, Tappara, Lukko. 546 liigaottelua Suomen korkeimmalla tasolla. Rakas harrastus oli muuttunut ammatiksi, jota hän sai harjoittaa 36-vuotiaaksi asti.

Vaikka muistot saavat miehen hymyilemään, jääkiekko ei kiinnosta samoin kuin ennen. Loukkaantumisensa jälkeen Kovanen on ollut paikan päällä jäähallissa katsomassa kaksi peliä. Tulokset hän silti yleensä tarkistaa ja lukee lehtijutut.

”Siellä on niin paljon kavereita vielä, joille toivoo onnea ja menestystä. Ja kyllä heidän onnistumisistaan koen iloa itsekin.”

Rauhallinen arki

Kovasen eiralaiskaksion keittiössä toiset kahvikupit ovat tyhjentyneet. On perjantai-iltapäivä, mutta entisellä kiekkoilijalla ei ole kalenterissa viikonloppusuunnitelmia. Hän viettää kiekkoeläkeläisen rauhallista arkea. Tulevaisuuteen Kovanen katsoo varovaisesti.

”Olen oppinut, että kaikesta voi selvitä. Opettelen nyt kiireettömyyttä ja armollisuutta elämää ja etenkin omaa itseäni kohtaan.”

Aivovamman pysyvät oireet ovat tuoneet uuden elämäntavan.

”Harjoittelen vasta tätä uutta elämää. Uteliaisuus maailmaan on ainakin herännyt ja kiinnostus kaikenlaiseen kirjoittamiseen on tällä hetkellä suuri voimavara.”

Mutta entä uran päättymiseen johtanut taklaus? Onko Kovanen antanut anteeksi Tommi Huhtalalle?

”En koe, että minulla olisi jotain anteeksiannettavaa. Olen jutellut Tommin kanssa asiasta ja kaikki on välillämme ihan okei. Se oli törkeä taklaus ja olisi pitänyt jättää tekemättä, mutta tiedän silti, ettei hän yrittänyt minua vahingoittaa. Jääkiekossa ikävä kyllä sattuu tuollaista. Loukkaantumisesta huolimatta olen kiitollinen pitkästä, hyvästä urasta, ystävistä sekä uudesta elämästäni.”