Naiset hiihtivät Grönlannin yli – Vaarana jäiset myrskyt sekä polttava aurinko

Kylmän eksoottiset kohteet vetävät puoleensa Niina Rautiaista ja Paula Strengellia. Viime keväänä he hiihtivät yli hyisen Grönlannin.
Sanna-Kaisa Hongisto
Selviytyjät 9.2.2017 19:05

Se oli yksi humahdus. Lumi petti jääraudoilla varustetun monon alta. Ennen kuin Paula Strengell, 47, ehti ajatella mitään, jalka oli nivusta myöten railossa.

Matka halki Grönlannin jäätikön oli vasta alussa. Tähänkö kaikki nyt päättyisi?

Psykiatrina työskentelevästä Paulasta oli tullut isoäiti vain pari kuukautta ennen lähtöä Grönlannin-ylitykseen. Hän oli miettinyt pitkään, voiko tuore mummo lähteä toikkaroimaan railojen keskelle, koluamaan jääkarhujen ja myrskytuulten maata.

Onneksi railo oli vain reilun puolen metrin levyinen. Paula tarttui hanskakäsin kiinni vastareunasta ja punnersi itsensä ylös jään päälle.

Grönlanti jännittää

Tamperelaiset Paula Strengell ja Niina Rautiainen, 37, lähtivät vaativaan Grönlannin-ylitykseen huhtikuun lopulla viime vuonna. Viisihenkisen retkikunnan muut kolme jäsentä olivat miehiä eri puolilta Suomea.

Sekä Paulalla että Niinalla on monen vuoden kokemus retkeilystä. Paula on muun muassa ylittänyt Islannin Vatnajökull-jäätikön sekä hiihtänyt kolme viikkoa Norjan Huippuvuorilla. Niinan kesälomareissut ovat jo viiden vuoden ajan suuntautuneet jäätiköille.

Kumpikaan ei kuitenkaan ole partiolainen eikä ole käynyt armeijaa. Paula innostui talviretkeilystä vasta viitisen vuotta sitten, Niina kymmenisen.

Grönlannin-ylitystä varten molemmat olivat tahoillaan harjoitelleet koko kevään. He vetivät kivillä täytettyä autonrengasta perässään umpihangessa ja hiekkateillä, jotta tottuisivat ahkioiden painoon.

Molemmilla oli vankka luottamus omaan ruumiilliseen ja henkiseen jaksamiseen. Paulaa tosin harmitti juuri ennen reissua se, etteivät kaikki läheiset tukeneet valmistautumisessa. Paulan lappilainen äiti onneksi totesi peloistaan huolimatta, että lähdettävähän se on, jos siltä tuntuu.

Paulan mielessä oli paljon myös ensimmäinen lapsenlapsi, pikku Noel-vauva. Mitä jos läheisille tapahtuisi jotain reissun aikana?

Niina taas oli reissun alkaessa toipilaana poskiontelontulehduksesta. Häntä jännitti, nakertaisiko tauti kuntoa. Altistaisiko rasitus jälkitaudeille?

Pelottava Piteraq

Eniten naisia pelottivat kutenkin arktiset Piteraq-tuulet. Ne ovat hurrikaanien veroisia myrskytuulia, joiden voimakkuus voi nousta jopa 90 metriin sekunnissa.

Myrskyn yltyessä pitää kaivaa kuoppa ja rakentaa lumimuuri, mutta joskus lunta on jään päällä niin vähän, ettei siihen voi kaivautua. Silloin täytyy ankkuroida itsensä ja hakulaitteensa terävillä hakuilla kovaan lumeen. Hakulaitteen perusteella pelastajat voivat jäljittää pulaan joutuneen.

Aina myrskyltä ei pysty suojautumaan. Huhtikuussa 1997 erään suomalaisretkikunnan kaksi jäsentä menehtyi hypotermiaan Piteraq-lumimyrskyssä.

Myös kylmyys voi yllättää. Vuonna 2013 kaksi suomalaista evakuoitiin Grönlannista paleltumavammojen ja pyörtyilyn takia.

Niin, ja jääkarhut! Uhanalaiset pedot pitävät ihmistä ravintonaan, jos eivät löydä tarpeeksi hylkeitä.

Voisivatko Tampereen naiset nyt hieman selittää, mikä heitä vetää lomailemaan vaaralliselle jäätikölle?

Vastaus on – mikäs muukaan – kuin luonto.

”Luontokokemus tulee niin lähelle, kun elää teltassa. On sellainen olo, että ei ole luonnossa vain vierailemassa ja katselemassa, vaan on osa sitä”, Paula kertoo.

Mutta eihän jäätiköllä ole edes maisemia. Vain loputonta jäätä, taivasta ja horisontin viiva.

Juuri se on osa viehätystä. Niina pitää erityisesti whiteouteista eli siitä, kun esimerkiksi lumipyryssä tai sumussa joka puolella näkyy pelkkää valkoista. Sellainen keli haastaa suunnistajan.

”Totaalinen valkeus on myös maisemana todella rauhoittava”, Niina sanoo.

Paula odottaa jäätikköreissuiltaan eniten sitä, että pää tyhjenee. Se tapahtuu hänen mukaansa yleensä noin viikon vaelluksen jälkeen. Eläytyminen ympäröivän luonnon yksitotisuuteen tyhjentää mielen kuin mindfulness-harjoitus.

Toki Niinaa ja Paulaa kiehtovat myös fyysiset haasteet ja itsensä koetteleminen.

Hiihtovauhti kismittää

Huhtikuun 24. päivänä 2016 Grönlannin länsirannikon Kangerlussuaqista lähti matkaan hyvin varustautunut seurue.

Paula veti perässään kahta ahkiota, joissa oli painoa yhteensä 65 kiloa. Siitä 25 kiloa oli ruokaa ja 10 kiloa yhteisiä varusteita.

Niina on kasvissyöjä, ja hän oli koko kevättalven kuivannut kasviksia ja esimerkiksi juustoja kasvikuivureilla. Niistä hän oli koostanut ravintosisällöltään mahdollisimman hyviä aterioita suljettaviin muovipusseihin.

Paula oli valinnut helpon tien: hänellä oli mukanaan kaupan valmiita pasta-aterioita ja kuivattua jauhelihaa, samaa ruokaa joka päiväksi.

Retken alussa Paulan haasteena oli monojen kastuminen sulamisvesissä. Hän ei ollut löytänyt kaupoista jalkaansa sopivia vedenkestäviä monoja. Muoviset välisukat pelastivat.

Myös hiki kasteli. Iltaisin retkeilijät kömpivät untuvamakuupusseihin kostean nihkeinä. Vaihtovaatekertoja oli mukana vain yksi, eikä vaihtamisessa ollut järkeä, koska vaatteet kuivuivat parhaiten päällä.

Teltan lämmittäminen bensakeittimillä auttoi kuivumiseen, kuten myös makuupussiin sisään otettava kuumavesipullo. Monot olivat aamuisin jalkaan laitettaessa aina kylmänkosteat.

Paulaa kismitti alussa miespuolisten ryhmäläisten kova hiihtovauhti. Hän purki itseironisesti tunnelmiaan blogiin, jota ryhmäläiset kirjoittivat vuorotellen iltaisin satelliittipuhelimen välityksellä: …joku saatanan mummo hiihtää perässä. Koko päivä yritetty karistaa sitä kannoilta, mutta siellä se vielä roikkuu.

Muutoin retkikunnan yhteistyö toimi naisten mielestä saumattomasti. Kun tuuli ja pyrytti kovaa, hiihdettiin tiiviissä sumpussa.

Keitin simahtaa

Retkikunta oli vaeltanut viisi päivää ja noin 95 kilometriä, kun bensakeitin lakkasi toimimasta keskellä jäätikköä.

Retkeläiset kokeilivat toista keitintä. Sekin kärytti.

Olivatko keittimet simahtamassa? Niillä piti sulattaa lumesta vettä, laittaa ruokaa ja lämmittää telttoja. Ilman keittimiä retken jatkaminen kävisi mahdottomaksi, ja olisi otettava yhteys satelliittipuhelimella pelastusviranomaisiin. Varusterikko on yleinen syy jäätikköretken keskeytymiseen.

Mikä saattoi vaivata keittimiä, jotka oli testattu ennen matkaa? Ehkä polttoaine oli väärää?

Epäily osoittautui oikeaksi. Onneksi neljä muuta kannua sisälsivät oikeaa bensaa.

Retkikunta soitti satelliittipuhelun kannut myyneelle huoltoasemalle. Sieltä väitettiin, että he myivät vain bensaa. Vakuutusyhtiökään ei suostunut maksamaan ylimääräistä polttoainetoimitusta jäätikölle.

Onneksi kevät oli etuajassa, eikä telttojen lämmittäminen ollut aivan välttämätöntä.

Retkikunta päätti selviytyä loppumatkasta bensaa säästäen.

Jääkarhuvahdissa

Yhteen asiaan Paula ja Niina eivät olleet osanneet varautua: hyvään säähän. Aurinko paistoi usein, ja lämpötila kipusi päivisin jopa reilusti plussan puolelle. Vain öisin ja aamuisin oli välillä 20–30 asteen pakkasia.

Aurinko toi kuitenkin uuden haasteen: palovammat. Aurinkovoiteen suojakerroin 50 ei riittänyt. Riittävän suojan antoi vain sinkkitahna tai maski.

Niina oli opetellut hiihtämään suu kiinni, mutta Paula joutui hengittämään suun kautta, ja hän poltti kitalakensa ja kielensä. Pahoilta palovammoilta molemmat kuitenkin välttyivät.

Noin 30 kilometriä ennen maalia retkikunta huomasi lumessa jääkarhun jäljet. Mieleen tuli toinen suomalainen retkikunta Norjan Huippuvuorilla samana keväänä. Suomalaiset olivat joutuneet ampumaan kimppuunsa hyökänneen jääkarhun.

Nyt jokaisen oli nipistettävä kaksi tuntia yöunistaan jääkarhuvahdissa haulikon kera. Kaikki olivat opetelleet ampumaan ennen matkaa. Jääkarhua ei kuitenkaan näkynyt.

Seuraavana päivänä retkikunta saavutti määränpäänsä, itärannikon Tasiilaqin kylän. Kilometrejä oli 26 päivässä kertynyt 550. He olivat tehneet sen, Grönlanti oli valloitettu!

Valloitus-sana tosin kalskahtaa Paulasta ja Niinasta oudolta.

”Mitäs me pienet kärpäsenkakat sieltä muka valloitimme”, Paula pohtii.

Hän tuuletti jäätiköllä omaa voitonlippuaan, vauvan potkuhousuja, joita kantoi matkalla mukanaan.

”Sillä pyhitin reissun itselleni.”

Aikaisemmin Paula on kuullut naisretkeilijöiden sanovan, että saavutetut etapit auttavat luottamaan omaan selviytymiskykyyn myös muissa elämän haasteissa. Niina ja Paula näkevät asian hieman toisin.

Tärkeintä ei ole saavutus vaan se, että on saanut kokea jotain erityistä, arjen ylittävää. Jotain, mitä voi kokea retkillä aina uudestaan.

Kokemus on niin arvokas, että siitä kannattaa maksaa 8 500 euroa. Se oli kaupallisen yrityksen järjestämän Grönlannin-ylityksen hinta henkilöltä.

Onneksi vain sen verran.

Muistatko vielä kadonneen naparetkeilijän mysteerin? Mitä tapahtui Dominick Arduinille?