Näin nälkiintyneestä pakolaislapsesta tuli lupsakka savolainen – Hermina pakeni Bosnian kauhuja 23 vuotta sitten

Hermina vietti kuukausia pakolaisleirillä ennen kuin pääsi Suomeen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Teininä Hermina vieraili bileissä, jotka järjestettiin Visulahden mökkikylässä. ”Minulla oli bileissä todella ristiriitaiset tuntemukset, koska samanlainen mökki oli ensimmäinen kotini Suomessa.”

Hermina vietti kuukausia pakolaisleirillä ennen kuin pääsi Suomeen.
(Päivitetty: )
Teksti: Johanna Jantunen

Isi, isi”, puolitoistavuotias tyttö huutaa ja osoittaa kadulla vastaantulevia parrakkaita sotilaita. Tytön äiti on kauhuissaan. Miehet ovat vihollisia, tappajia. Tytön isä on vankina keskitysleirillä kymmenien kilometrien päässä.

Tyttö, nyt 24-vuotias Hermina Jakupovic, kertoo perheensä tarinaa kotisohvallaan Kuopiossa. Hänen puheessaan kuuluu savon murre.

Jakupovicit pakenivat Bosnian sotaa ja etnisiä puhdistuksia Suomeen marraskuussa 1992. Perhettä haastateltiin tuolloin myös Seuraan.

”Kaikki, mitä tiedän sota-ajasta, on äitini kertomaa”, Hermina sanoo.

”Isä ei ole halunnut puhua sodasta meille lapsille ollenkaan.”

Kuin natsi-Saksa

Ennen sotaa Jakupovicin perhe – äiti Firzeta, isä Fikret ja Hermina – eli tavallista arkea Kozaracin kaupungissa Bosniassa. Oli itse rakennettu talo, vanhemmilla töitä ja Herminalle hankittu koiranpentu, saksanpaimenkoira Lazo.

Sota syttyi Bosniassa toukokuussa 1992, ja samalla käynnistyi myös etninen puhdistus. Kaikkia muita paitsi ortodokseja alettiin vainota. Suur-Serbia-aatteen mukaisesti alueelle haluttiin jäävän vain ortodoksisia serbejä.

”Uskonnon takia jopa naapurit ja lapsuudenystävät kävivät toistensa kimppuun”, Hermina sanoo.

Jakupovicit joutuivat käyttämään valkoisia hihamerkkejä ja merkitsemään talonsa valkoisella lipulla, koska olivat muslimeja.

”Aivan samanlaista erottelua kuin natsi-Saksassa.”

Turvakellari

Pikku-Hermina oli äitinsä kanssa mummolassa, kun töistä kotiin palannut isä vietiin keskitysleirille. Koiranpentu Lazo ammuttiin, kun se yritti puolustaa isäntäänsä.

Fikret Jakupovic oli vankina keskitysleireillä neljä kuukautta. Hermina ja äiti pääsivät piiloon sukulaisten luokse. Turvallisin piilopaikka oli isovanhempien kellari, jonne kerääntyi väkeä myös naapurustosta.

Herminan pikkusisko Elvira melkein syntyi kellarissa, sillä Firzeta oli sodan syttyessä viimeisillään raskaana.

”Tätini oli onneksi töissä läheisen kaupungin sairaalassa bioanalyytikkona. Hänen suhteillaan äiti pääsi sairaalaan synnyttämään.”

Heti synnytyksen jälkeen Firzeta palasi vastasyntyneen kanssa pimeään kellariin, jossa Hermina jo odotti äitiään.

Myöhemmin Suomessa perheeseen syntyi vielä kolmas tytär, Sabina.

Maksuna kihlasormus

Herminan isä menetti sodan aikana yhden veljensä ja äiti kolme. Äidin veljistä nuorin, 17-vuotias Elvis, ammuttiin perheen silmien edessä.

”Mummini ja pappani, eli Elviksen vanhemmat oli pakotettu katsomaan, kun itkevä ja äitiänsä huutava poika käskettiin polvistumaan ja teloitettiin.”

Hermina, Elvira ja Firzeta olivat piilossa koko vuoden 1992 kesän. Lokakuussa he vihdoin pääsivät lähtemään Kroatian puolelle, Karlovacin pakolaisleirille. Firzeta oli saanut tiedon, että keskitysleirivangit oli vapautettu. Myös Herminan ja Elviran isä.

40 kilometrin matka vuorten yli kahden pienen lapsen kanssa ei ollut helppo. Firzeta ja muut nuoret naiset asettelivat vaatteidensa alle tyynyjä ja sitoivat päähänsä huiveja. He tekeytyivät vanhan näköisiksi, etteivät vain sattuisi sotilaiden silmiin. Raiskaukset olivat sodassa tavallisia.

Firzeta maksoi kihlasormuksellaan kuljetuksen pakolaisleirille, sillä rahaa ei ollut antaa. Samaan aikaan häntä kalvoi huoli aviomiehestä: oliko Fikret varmasti kunnossa? Mies ei edes tiennyt, että perheeseen oli syntynyt toinen tytär.

Leirillä Elvira-vauva nukkui pesuammeessa, jota Firzeta oli koko pakomatkan raahannut mukanaan vauvan sängyksi.

Jatkuva nälkä

Herminalla oli pakolaisleirillä pyöreä nälkälapsen vatsa, sillä hän oli kadottanut ruokahalunsa. Firzeta-äiti hätkähti, kun oma tytär näytti samalta kuin afrikkalaiset lapset olivat aiemmin näyttäneet uutiskuvissa.

Kaikkea, mitä mukana vain oli, vaihdettiin leirillä leipään. Jotkut tosin vaihtoivat leipäpaloja tupakkaan, jolla nälkä pysyisi loitolla.

Nälkä piinasi myös keskitysleirillä vankina ollutta isää.

”Isä oli tehnyt leirillä tupakkapidikkeen, johon kaiversi sanan leca. Se tarkoittaa linssiä. Kauhallinen linssi-soppaa päivässä piti hänet hengissä.”

Turvaan Mikkeliin

Jakupovicit majoitettiin Visulahden matkailumökkeihin Mikkeliin, kun he saapuivat kiintiöpakolaisina Suomeen marraskuussa 1992. Ulkona oli märkää, pimeää ja liukasta.

”Meillä ei ollut mukana muuta kuin kesävaatteemme, joissa olimme olleet viisi kuukautta.”

Perhe oli määrätty Ruotsiin, mutta he halusivat mieluummin Suomeen.

”Tässä nousee esiin tämä kysymys, että voivatko pakolaiset valita, minne maahan haluavat mennä.”

Herminan äidin kaikki veljet oli yhtä lukuun ottamatta tapettu sodan aikana.

”Tämä ainoa elossa säilynyt veli oli Suomessa, joten totta kai halusimme maahan, jossa oli edes yksi sukulainen.”

”Osaatko lukea?”

Jakupovicin perhe kohtasi toisensa ensimmäistä kertaa sodan jälkeen vasta Suomessa. Isin tyttö Hermina ei ensin tunnistanut isäänsä, vaan pelästyi langanlaihaa miestä.

Alku Suomessa ei muutenkaan ollut helppo. Suomessa elettiin syvässä lamassa.

”Ensimmäiseksi oikeustieteellisestä valmistuneelta äidiltäni ja insinööri-isältäni tiedusteltiin, osaavatko he lukea. Ja opetettiin kuorimaan mandariini, vaikka Bosniassa niitä kasvoi pihallamme.”

Sodan kauhut olivat yhä mielessä, ja sota oli jättänyt jälkiä myös Herminaan.

”Juoksin aina piiloon, kun kuului pienikin pamaus. Vieläkin minua ahdistavat esimerkiksi isot kaivinkoneet ja lumiaurat.”

Piirtäminen sai Herminan yleensä rauhoittumaan.

”Ensimmäisiä juttuja, joita minulle Suomessa hankittiin, oli paperirulla ja värikynät. Piirtäminen oli terapiaa.”

Hermina piirtää yhä. Kuopion asunnon hyllylle on aseteltu kehystetty piirros leijonasta.

Kiinni arkeen

Kotoutuminen lähti alkuvaikeuksien jälkeen silti nopeasti käyntiin. Jakupovicit jäivät Mikkeliin ja saivat sieltä paikallisen ystäväperheen. Fikret ja Firzeta aloittivat suomen kielen kurssin, ja tytöt laitettiin päiväkotiin: he oppivat nopeasti kielen, saivat ystäviä ja pääsivät kiinni suomalaiseen lapsiarkeen. Samalla molemmille vanhemmille jäi aikaa opiskella.

He halusivat päästä pian töihin.

”Äidin ja isän oli vaikea ymmärtää sitä, että Suomesta saisi ilmaista rahaa. Eivät he halunneet rahaa ilmaiseksi.”

Kielikurssin jälkeen Fikret-isä aloitti tulkin työt ja kouluttautui myöhemmin it-alalle. Hän on ollut töissä Mikkelin ammattikorkeakoulussa nyt yli kymmenen vuotta.

Firzeta puolestaan on tietohallintofirmassa esimiestehtävissä.

”Äiti ei tehnyt Suomessa mitään oikiksen papereillaan. Se oli hänelle kova juttu, mutta hän kouluttautui uudestaan, isän tavoin it-alalle.”

Vuonna 1997 Jakupovicin perhe vieraili ensimmäistä kertaa sodan jälkeen perheen vanhassa kotikylässä Bos- niassa. Kotitalosta oli jäljellä vain perustukset.

Vanhemmille tilanne oli tunteellinen. He kertoivat tytöille tarinoita talosta ja Lazo-koirasta.

”Aloin sitten ahkerasti etsiä pihalta koirani luita.”

Nyt vanha koti toimii kesäkotina. Vanhalla kotiseudulla, nykyisellä Bosnia-Hertsegovinan alueella, yritetään päästä käymään joka kesä.

Jakupovicit eivät kuitenkaan ole ajatelleet palaavansa Bosniaan, he ovat juurtuneet Suomeen.

Yliopisto-opintoja

Hermina opiskelee Itä-Suomen yliopistossa biolääketiedettä ja Sabina kliinistä ravitsemustiedettä. Keskimmäinen sisko Elvira lukee kauppatieteitä Jyväskylässä. Sota tai pakolaistausta eivät ole liiemmin varjostaneet kunnianhimoisten siskosten elämää.

”Suvussamme on aina ollut itsestään selvää, että käydään kouluja ja opiskellaan. Olisin luultavasti valmistunut nyt yliopistosta Bosniasta, jos sotaa ei olisi ollut. Sota ei sillä tavalla ole muuttanut omaa elämänkulkua”, Hermina sanoo.

Hänen vanhemmilleen kävi toisin.

”Ilman sotaa he eivät olisi menettäneet veljiään, ammattejaan ja taloaan.”

Maailmankansalainen

1990-luvun alussa Suomeen tuli paljon pakolaisia Jugoslavian alueelta.

”Kyllähän silloinkin oli ihmisiä, jotka eivät olisi halunneet meitä tänne, mutta nyt ilmapiiri on selvästi koventunut”, Hermina sanoo.

Hän ei ole koskaan kohdannut Suomessa rasismia, mutta nykyisin hän on varuillaan. Hermina puhuu noin kymmentä kieltä, mutta iltaisin pimeillä kaduilla hän puhuu vain suomea – varmuuden vuoksi.

Hermina tuntee kuitenkin olonsa kotoisaksi Kuopiossa, kuten myös Mikkelissä, Bosniassa ja Sveitsissä serkun luona. Eri puolilla Eurooppaa on sukua ja perhettä.

”Olen samaan aikaan maailmankansalainen ja lupsakka savolainen. Suomessa suuri rakkauteni on metsä. Rakastan suomalaista metsää.”

X