Timo Aalto elää jatkoajalla – Ensimmäinen elämä päättyi aortan repeämään

Timo Aallon sydän pysähtyi, ja hän kuoli vuonna 1998. Sitten hän syntyi uudelleen. Tai näin Aalto itse ajattelee kokemuksesta, joka vei ammatin, terveyden ja avioliiton.
Ville Vanhala
Selviytyjät 26.11.2016 19:05

Miehellä on pitkä valkoinen parta ja pitkät, valkoiset, olkapäille laskeutuvat hiukset. Kasvojen iho on vetäytynyt uurteille, mutta kirkkaissa silmissä on pilkettä.

Lisää uurteita raottuu suupieliin ja silmäkulmiin, kun mies hymyilee. Hän sanoo olevansa 18 vuoden ikäinen.

Kouvolalaisen Timo Aallon askel on huojuva ja epävakaa. Jalan nostaminen asuntoauton alimmalle portaalle on hänelle ponnistus. Timo sovittaa itsensä auton istuimelle ja hymyilee taas. Hän sanoo olevansa onnellinen mies.

Aalto kuoli 47-vuotiaana 15. elokuuta vuonna 1998. Hänen ensimmäinen elämänsä päättyi aortan repeämiseen.

Yksi viidestä miljoonasta

Reilun 18 vuoden takainen sairaskohtaus ja toipumisaika ovat jääneet Aallon muistiin kuvina, tunteina ja ajatuksina, eikä hän osaa vieläkään asettaa kaikkia tapahtumia ajalliseen järjestykseen.

Ensin oli kuitenkin kipu.

Aalto heräsi yöllä ja raahautui vessaan, koska luuli syöneensä jotain sopimatonta. Kipu yltyi ja salpasi häneltä hengityksen. Kun Aalto rojahti lavuaarin päälle, hänen silloinen vaimonsa kuuli kolinan ja tuli apuun.

”Vaimo vei minut Kuusankosken aluesairaalaan, mistä minut kyydittiin ambulanssilla Helsingin Meilahden sairaalaan päivystävään leikkaussaliin”, Aalto kertoo.

Aortan eli sydämen vasemmasta kammiosta lähtevän suuren valtimon repeäminen havaittiin jo Kuusankoskella, mutta sitä ei kerrottu Aallolle.

”Jos olisin sen kuullut, niin en ehkä olisi tässä. Vain yksi viidestä miljoonasta aortan repeämisen kokeneesta selviää siitä hengissä.”

Toisenlainen mies

Aalto laskee ikänsä nykyään toisen elämänsä vuosissa. Ensimmäisen kerran hän syntyi vuonna 1951 Tampereella.

Asuntoauton lämmitin hurisee. Rännän riekaleita leijuu tuulilasiin, sulavat ja valuvat pisaroina pois. Sivuikkunasta näkyy valkeaksi rapattu kolmikerroksinen vanha talo. Alimman kerroksen, ulko-ovea lähimmän ikkunan takana on Aallon koti ja kirjoituskammio.

Aalto sipaisee partaansa. Ensimmäisessä elämässään hänellä ei sitä ollut.

Kun hän kuolemansa jälkeen muuttui toisenlaiseksi ihmiseksi, hän halusi myös näyttää toisenlaiselta.

Kapealle pöydälle läiskähtää paksu nippu muovikansioita: Timo Aallon potilaskertomus. Fyysisesti hän ei ole toipunut vieläkään. Kivuliaiden jalkojen lisäksi hänen ruumiinlämpönsä heittelee ja Aalto potee diabetesta, jota hän lääkitsi aiemmin tableteilla, mutta joutuu nykyään käyttämään pistoksia.

Aalto jättää itse omin käsin leipomansa korvapuustin väliin, sillä ruokavalioon ei sovi ylimääräisiä leivonnaisia.

Kahvikin jää yksin vieraan hörpittäväksi.

Lapsen halaus

Kädet nousevat paidan etumukselle ja puristuvat nyrkeiksi. Rystyset vaalenevat. Paitaa rypistyy nyrkkien sisälle.

”Puristin vähäisillä voimillani rintaani koko matkan Kuusankoskelta Meilahden sairaalan käytävälle saakka”, Aalto kertoo.

Leikkaus kesti 18 tuntia. Aaltoa operoi kolme kirurgia kahden vuoroissa yhden levätessä. Hänen verenkiertonsa pysäytettiin, ja hän sai 24 litraa pussiverta.

Aallon sydän ja hengitys pysähtyivät joko ennen leikkausta tai sen aikana.

Tieto Aallon kuolemasta ehti kiiriä kouvolalaiseen kouluun hänen nuorimmalle tyttärelleen, joka oli tuolloin 10-vuotias. Tyttärelle annettiin lupa lähteä koulusta kotiin.

”Hän ei uskonut, että olen kuollut”, Aalto kertoo.

Leikkauksen jälkeen Aalto oli pitkään sekavassa tilassa. Hän oli halvaantunut lantiosta alaspäin. Hänellä ei ollut ajantajua ja hän kärsi muistikatkoksista.

Vajaa viikko leikkauksen jälkeen Aallolla havaittiin molemminpuolinen keuhkotukos. Elimistö ei saanut happea ja Aallolle tuli aistiharhoja.

”Makasin kivipaadella flanelliasu ylläni ja lattiaa pitkin tuli kirkas valo ennen kuin minut työnnettiin kylmään metalliputkeen”, Aalto kertoo.

”Harha saattoi olla myös kokemukseni keuhkojen viipalekuvauksista.”

Aalto ei muista, miten kauan hän oli maannut teho-osastolla, kun nuorempi tytär pääsi häntä katsomaan.

”Tyttö kysyi, että saako isää halata, kun sillä nuo putket naamassa. Sai halata ja kyllä hän minua halasikin.”

”Töräyksen” jälkeen

Aalto työskenteli aikanaan Kouvolan kaupungin liikuntatoimen liikunnanohjaajana. Entisenä aktiiviurheilijana hän on myös valmentanut pikajuoksijoita ja pituushyppääjiä Suomen lisäksi Unkarissa, entisessä Länsi-Saksassa ja Ranskassa.

Valmentaminen oli Aallolle 1970–80-lukujen taitteessa ammatti, josta hän sai toimeentulonsa. Hän on kirjoittanut myös kaksi valmennusopasta.

Kaiken katkaissutta sairastumistaan Aalto kutsuu nimellä ”töräys.”

Sen myötä hän menetti ammattinsa, työnsä, toimeentulonsa ja terveytensä ja päätyi avioeroon.

Elämä alkoi toipumisen jälkeen alusta.

Sairaseläkeläisenä Aalto on jatkanut kirjoittamistaan, mutta valmennustiedon tilalle on tullut kaunokirjallisuutta, runoja ja proosaa. Tällä hetkellä hän työstää omaelämänkerrallista romaania.

Aalto on pitänyt valokuvanäyttelyjä ja toiminut tuottajana ja käsikirjoittajana esimerkiksi vuonna 2000 järjestetyssä viikon mittaisessa kulttuuritapahtumien sarjassa.

”Aika paljon olisi jäänyt tekemättä, jos en olisi kokenut töräystä.”

Herkistynyt sielu

Asuntoauton seinustoja ja penkinpäällisiä kiertävät tekokukkien köynnökset ja kojelaudalla on pieniä patsaita.

”Haluan nähdä kauneutta ympärilläni”, Aalto sanoo.

”Suurin kauneus on luonnossa. Täällä autossa on vain pieniä koristeita.”

Toipumisensa jälkeen Aalto on matkustanut asuntoautollaan useaan otteeseen Afrikassa ja lisäksi Euroopassa ja Aasiassa. Reissut ovat venyneet kuukausien mittaisiksi.

Matkaan hän on lähtenyt useimmiten jonkun ystävänsä kanssa, mutta myös yksin.

Aalto tunnustaa olleensa leikkauksesta toivuttuaan usean vuoden ajan vailla pelkoa kuin haltija, joka selviää aina kaikesta.

”Ahnehdin elämää. Halusin nähdä ja kokea paljon, koska oli niin vähällä, että en olisi kokenut enää mitään.”

Nykyään hänen asenteeseensa on kuitenkin tullut varovaisuutta.

”Kiitollisuuteni elämää kohtaan on kuitenkin niin suuri, että en halua enää tieten tahtoen riskeerata elämääni.”

Seuraavaa ulkomaanmatkaa Aalto ei ole vielä suunnitellut.

”Ehkä ensi vuonna jotkut kotimaan rockfestivaalit riittävät, jos siellä esiintyy HIM.”

Aalto ei ole selviytymisestään ylpeä. Halvaantumisensa jälkeen uudelleen kävelemään opetellessaan hän tunsi miltei hätäännyttävää avuttomuutta.

”Kun ei pysty tekemään tarpeitaan ilman avustajaa, niin se vetää nöyräksi.”

Aalto olettaa, että hänen selviytymisestään syntynyt onnenkokemus on muuttanut hänen hormonitoimintaansa. Entinen valmentaja on herkistynyt ja saattaa nykyään itkeä rakkaudestaan lähimmäisiään tai luonnon kauneutta kohtaan.

”En ole koskaan ollut varsinaisesti kova ihminen. Perheen sisällä ei rakkautta kuitenkaan näytetty eikä siitä edes puhuttu.”

Aalto sanoo ajattelevansa myönteisesti miltei kaikista ihmisistä ja tapahtumista ympärillään.

”Ehkä minusta on tullut rakkauden suurlähettiläs.”

Kanervien lumikruunut

Asuntoauton porras notkahtaa, kun Timo Aalto astuu ulos. Hän siristelee silmiään tirkistellessään taivaalle. Räntä on tiivistynyt lumeksi. Suuria hiutaleita tarttuu Aallon pitkiin hiuksiin ja partaan.

Aalto on kohdannut ihmisiä, joille hänen erilainen ulkonäkönsä ja kävelytyylinsä ovat olleet pilkanaihe.

Ontuvaa ja horjahtelevaa, joulupukkia muistuttavaa miestä on nimitelty juopoksi ja pummiksi, mutta Aalto ei ole niistä välittänyt, koska on myös niitä toisenlaisia ihmisiä.

”Kaupungilla lapset ja mummot tulevat kysymään, että saavatko silittää partaani. Saavathan he.”

Taas Aalto hymyilee. Vasemmassa silmäripsestä roikkunut hiutale sulaa lämmintä ihoa vastan ja valuu poskelle.

Talon portaidenpieleen nostettujen kanervien päälle on jo kasvanut lumikruunut.

”Laitoin ne siihen kaikkien iloksi. Ehkä kukat voisi korjata jo pois.”

Kun Aalto astelee eteenpäin, hänen kengistään jäävistä jäljistä näkee, että oikea jalka astuu vinoon.

Mutta mitä tapahtuu, kun on kuollut? Onko siellä mitään?

Aalto kääntyy ja pyörittää päätään.

Ei mitään.