Kai kärsii kaamosmasennuksesta: ”Nalkutan ja kettuilen koko perheelle”

Kai Manelius huomasi jo nuorena, että kun syksy tuli, häntä alkoi ahdistaa ja väsyttää. Pahimpia ovat sumuiset harmaat päivät ja lisääntyvä pimeys.
Tuija Tiitinen
Selviytyjät 25.10.2015 07:07

Äänekoskelaisella Kai Maneliuksella, 54, on ollut hyvä syksy, koska aurinkoisia päiviä on riittänyt. Pilvinen ja sateinen syksy on hänelle kauhistus, sillä silloin kaamosmasennuksen oireet tuntuvat voimakkaampina.

Vuosien kokemuksella hän osaa jo varautua pimeään. Perhe lähtee jouluksi aurinkoon.

Tähän havahduin

Huomasin jo parikymppisenä, että kun syksy tuli ja alkoi pimentyä, niin oloni muuttui apeaksi, ahdistuneeksi ja tyhjäksi. Lisäksi olin jatkuvasti väsynyt ja ärsyynnyin pienemmistäkin asioista.

Siihen aikaan kaamosmasennuksesta ei puhuttu, eikä siitä löytynyt juuri tietoakaan.

Kun olo toistui samanlaisena joka syksy, totesin että kaipa minulla on kaamosmasennus.

Näin olen hoitanut

En ole koskaan käynyt lääkärissä asian vuoksi, koska en mielelläni syö lääkkeitä. Olen opetellut sen sijaan kuulostelemaan itseäni.

Oloni vaihtelee päivittäin. Jos aamu valkenee kirkkaana, energiatasoni nousevat heti, ja alan jo aamukahvilla suunnitella päivän tekemisiä. Jos aamu on harmaa, niin silloin huomaan, että mielikin on maassa. Pakotan silti itseni toimimaan – kertaakaan en ole jäänyt masentuneena sänkyyn makaamaan.

Vaikeinta minulle on loppuvuosi talvipäivänseisaukseen asti. Ajatus siitä, että päivä lyhenee koko ajan, on raskas.

Olen kuin karhu, joka nukkuu talviunta. En jaksa tehdä iltaruoan jälkeen juuri mitään. Menenkin usein jo kuuden aikaan sänkyyn lueskelemaan. Nukkumaan alan kahdeksan aikaan. Rakastan nukkumista.

Olen aamuvirkku, joten herään aikaisin. Jos on synkkä päivä, pakotan itseni ylös. Laitan tulet ja keitän kahvit.

Pitkät kävelylenkit ja puu- sekä remonttityöt ulkona auttavat masentavana aikana pysymään pinnalla. Tämän takia vihaan myös lunta, koska lumentulo tarkoittaa, ettei ulkotöitä voi enää tehdä. Onneksi vanhassa talossamme riittää puuhaa myös sisällä. Olen vähän kuin talonmies. Lämmitämme vain puulla, joten uunien kanssa on puuhaa joka päivä.

Perheessämme on käsite huomauttelukulttuuri. Jos olen liian ärtynyt, alan huomautella pienistäkin asioista. Silloin pitää tajuta lopettaa. Sitä oloa voisi kuvailla ketutukseksi ja väkinäiseksi oloksi. Menen silloin lueskelemaan ja nukkumaan, etten aiheuta enempää riitaa.

Vältän myös alkoholia masennusaikana, koska en halua turruttaa ajatuksiani ja koska alkoholi voi lisätä apeaa mieltä. En jaksa kaamosaikaan valitettavasti kuunnella kauheasti muiden murheita. Se lisää omaakin masennusta.

Tässä ja nyt

Kaikista paras ja toimivin hoito kaamosmasennukseeni on pitkä etelänmatka talvella. Pyrimme viettämään perheen kanssa auringossa kuukauden verran joulun seudulla. Sekin jo piristää, kun alan marraskuussa miettiä matkaa.

Kun tulemme takaisin tammikuussa, päivä on jo vähän pidempi ja pitenee koko ajan. Siitä tiedosta saan voimia jaksaa kevääseen, ja olo helpottaa.

Joskus on ollut talvia, etten ole päässyt etelään. Ne ovat olleet masennuksen kannalta tosi rankkoja aikoja.

Tämä syksy on ollut hyvä, koska on ollut lämmintä ja aurinkoista, joten masennus ei ole vielä vallannut mieltä. Toivon, että harmaita päiviä tulisi mahdollisimman vähän.

Sekin piristää, että olemme jo hankkineet lentoliput Thaimaahan joulukuuksi. Kun lentokone nousee ja näen auringon, masennus unohtuu heti. Liikutun lentokoneessa auringon näkemisestä usein ihan kyyneliin.

Olen hyväksynyt kaamosmasennuksen osana elämääni. Loppujen lopuksi se ei ole niin paha kuin joku muu sairaus voisi olla.