Lapsuus Etiopiassa teki juurettomaksi

Valokuvassa pellavapäinen poika hymyilee leveästi ase kädessään tummaihoisen miehen kanssa. Kuvan mies on opas, eikä asetta ole ladattu. Poika on kuitenkin tottunut näkemään myös ladattuja aseita. Niitä kulkee viikoittain hänen kotinsa ohi nuorten venäläis- ja kuubalaissotilaiden olkapäillä. Sotilaat hymyilevät hänelle ja hän vilkuttaa takaisin.

Joskus poika kuulee kaupungin laitamilta pamahduksia ja huutoa. Isä ja äiti kuiskuttelevat jotain, mitä ei ole tarkoitettu lasten korville.

Iltaisin ulkona ei saa liikkua. Silloin kaupunki on lähes pelottavan hiljainen.

Isän matkustusluvan avulla portit aukeavat myös sinne, mihin tavallisia turisteja ei päästetä – lähelle nälänhätää ja sisällissodan rintamaa. Poika näkee luurangon laihoja lapsia, joiden vatsat pullottavat. Lapset eivät enää jaksa hymyillä. Pojalle kerrotaan, että hyeenat odottavat kylän laitamilla heidän ruumiitaan.

Länsimaissa kauheuksia katsellaan televisioista. Tähdet laulavat: ”We are the world, we are the children.”

Mutta pellavapäinen poika ei tiedä sellaisista. Tämä on hänen kotinsa.

Tämä on Etiopia 80-luvulla.

Lapsen totuus

”On vaikea sanoa mikä osuus muistoista on totta ja minkä mielikuvitus on värittänyt vuosien kuluessa uudestaan ja uudestaan. Muistot ovat joka tapauksessa lapsen näkökulma menneisyyteen. Vasta paljon myöhemmin, kun olin jo lukenut asioista ja keskustellut niistä ihmisten kanssa, aloin todella käsittää mitä ympärillämme tapahtui”, Matti Pohjonen, 38, sanoo nyt.

Pohjonen eli Etiopiassa viisi tärkeää vuotta, ensimmäiset kouluvuotensa. Hänen isänsä Veli Pohjonen työskenteli maassa asiantuntijana YK:n vetämässä polttopuun viljelyhankkeessa. Matti, sekä isoveli Antti, isosisko Reeta ja äiti Pirjo seurasivat mukana. Ennen Etiopiaa perhe oli asunut puolitoista vuotta Tansaniassa.

Afrikkaan lähtiessä kaverit olivat pelotelleet Pohjosta sanomalla, että leijonat söisivät hänet koulumatkalla. Leijona edusti lapsille Afrikan vaarallisuutta, mutta todellisuudessa vaara oli toisenlainen.

Vain muutamaa vuotta aiemmin sosialistit olivat ottaneet Etiopiassa vallan, ja puoli miljoonaa ihmistä oli tapettu niin sanotun punaisen terrorin aikana.

”Osassa Etiopiaa käytiin edelleen sisällissotaa, kun muutimme sinne. Kuubalaiset ja venäläiset sotilaat olivat maassa lopettamassa sotaa.”

Se oli aikaa, jolloin Itä-Afrikka kärsi armottomasta nälänhädästä. On arvioitu, että jopa neljä miljoonaa afrikkalaista kuoli nälkään noina vuosina.

Isyys herätteli

Vaikka ympärillä tapahtui kauheita asioita, Pohjonen ei tunne traumatisoituneensa lapsuudessaan. Hän muistelee lämmöllä maata, jossa kasvoi lapsesta nuorukaiseksi, solmi elämänmittaisia ystävyyssuhteita ja itsenäistyi vanhemmistaan.

Todellisuus, jota etiopialaiset ympäröivällä maaseudulla elivät, oli liian kaukana lapsen ymmärryksestä.

”Elämä oli toki erilaista kuin Vantaalla, mutta muuttui hyvin nopeasti normaaliksi olotilaksi. Nuoret rullaluistelivat leprasairaalassa, koska siellä oli kaupungin tasaisin lattia.”

Vasta aikuisena Pohjonen käsitti, kuinka syvän jäljen Afrikka ja siellä nähdyt asiat olivat häneen jättäneet. Vaikkei hän ollut ymmärtänyt kaikkea, mitä ympärillä tapahtui, oli hän ollut syvästi hämmentynyt siitä, että maailmassa oli kärsimystä, jota edes omat vanhemmat eivät pystyneet korjaamaan.

Isäksi tulo kaksi vuotta sitten nosti jälleen pintaan lapsuuden kokemukset.

Tuli tarve kokea asiat uudestaan, nyt aikuisen näkökulmasta.

Matti Pohjonen on kotonaan kaikkialla. © Pekka Nieminen/Otavamedia

Paluu lapsuuden maisemiin

Pohjonen oli matkustanut Afrikassa myös Etiopiasta muuton jälkeen. Viime talvena hän palasi maahan ajatuksena koota matkalta kuvista, haastatteluista ja piirroksista koostuva taidenäyttely.

Hän halusi nähdä omin silmin paikat, joista oli aikuisena lukenut. Vuoret, joilla vastarintaliikkeen sissit piiloutuivat valtion armeijalta. Kylät, jotka nälänhätä autioitti.

Ehkä hän sitten osaisi jonain päivänä kertoa tyttärelleen Unnille, mitä oli kokenut.

Mutta kuinka selittää maailman kärsimys itselle, puhumattakaan pienelle lapselle, joka luottaa sokeasti vanhempiensa kaikkivoipaisuuteen? Miten hyväksyä se tosiasia, että ikäviä asioita tulee aina tapahtumaan?

Näitä kysymyksiä Pohjonen pohti Etiopian syrjäisillä seuduilla, jotka olivat todistaneet nälänhädän ja sisällissodan kauhut.

Hän käveli 400 kilometriä ilman puhelinta ja nettiyhteyttä, yöpyi paikallisten joukossa, tarkkaili ja teki muistiinpanoja. Suurin osa reitistä kulki alueilla, joille tavalliset turistit eivät olleet koskaan päässeet.

Matka ei antanut valmiita vastauksia, tietenkään. Päinvastoin se vahvisti ajatusta siitä, ettei helppoja vastauksia olekaan.

”Nykyhetken kokemukset muuttavat jatkuvasti sitä tarinaa, jolla selitämme menneisyyttämme. Mikään ei ole pysyvää. Ei sekään, miten koemme kohdallemme osuneet vaikeudet.”

Pohjosen tapaamat ihmiset olivat nähneet sisällissodan ja nälänhädän kauhut, mutta nyt he jaksoivat hymyillä. He osoittivat miehelle sen, ettei onni tule ulkoisista asioista. Onni vain on.

Pohjosesta alkoi tuntua siltä, että mitä vähemmän ihmisillä on oikeita ongelmia, sitä enemmän heillä on aikaa murehtia toissijaisia ongelmia. Ja mitä enemmän heillä on aikaa murehtia, sitä vähemmän heillä on aikaa olla onnellisia.

”Se on ehkä se asia, minkä haluan opettaa lapsellenikin.”

Taidenäyttelyn lisäksi Pohjonen kirjoittaa omien ja muiden Etiopiassa eläneiden muistelmien pohjalta kirjaa, jonka työnimenä on Iltasatuja massoille.

Teoksillaan Pohjonen haluaa monipuolistaa ihmisten käsitystä Afrikasta ja maailmasta ylipäätään. Hänestä jokaiselle tekee hyvää tutkailla maailmaa oman kuplansa ulkopuolella, paikoissa, joissa elämän ristiriidat ovat voimakkaasti läsnä.

Taiteen kautta

”Etiopiassa esimerkiksi on tapahtunut valtavasti 30 vuoden aikana, mutta länsimaissa elää edelleen sitkeästi mielikuva Live aid -kampanjasta, nälkäänäkevistä lapsista ja heidän auttamisestaan. Ei Suomessakaan haluta, että meidät nähdään vain yhden asian, vaikkapa alkoholismin, kautta.”

Tarve tutkailla maailmaa oman kuplansa ulkopuolella on ajanut häntä itseään koko aikuiselämän. Hän myöntää, että lapsuuden ja nuoruuden kokemusten jälkeen on ollut vaikea innostua tavallisista asioista, kuten ostoskeskuksessa kuljeskelusta tai kaupassa käynnistä.

”Janoan vahvoja kokemuksia, matkoja, kohtaamisia, ymmärrystä. En viihdy pitkiä aikoja samassa paikassa.”

Hän on opiskellut yliopistoissa Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa ja työskennellyt projektiluontoisissa töissä taiteen, mediatutkimuksen ja antropologian parissa eri puolilla maailmaa.

Hän ei ole koskaan omistanut asuntoa tai autoa. Omaisuus mahtuu rinkkaan. Kaikki tärkein kulkee kannettavassa tietokoneessa.

”En tunne koti-ikävää mitään tiettyä paikkaa kohtaan. Suomi on minulle kotimaa, mutta samalla yksi paikka muiden joukossa. Kun on kerran lähtenyt, on helppo lähteä uudestaan.”

Juurettomuus on tapa elää

Irrallisuuden tunne – juurettomuus, kuten ihmiset haluavat usein määritellä – ei ole Pohjoselle negatiivinen asia. Hän on kasvanut ajattelemaan, että voi olla monia oikeita tapoja elää.

”Usein oletetaan, ettei ihminen voi olla onnellinen tai kasvattaa lapsia ilman omaa kotia, vakituista työpaikkaa ja omaisuutta. Mutta en minä kärsi siitä, etten ole elänyt turvallista ja säännönmukaista lapsuutta suomalaislähiössä. Enkä usko, että omakaan lapseni tulee kärsimään siitä. Voin olla juureton, mutta samalla maailma on minulle auki.”

Kun Pohjonen saapuu uuteen ympäristöön, hän ottaa tarkkailijan roolin. Hän odottaa mitä tapahtuu seuraavaksi, miten asiat sitten etenevät. Hänellä ei ole enää tarvetta ymmärtää kaikkea. Hän tietää, että se on mahdotonta.

”Olen aina hieman ulkopuolinen muiden maailmassa. Se ei häiritse.”

Kotonaan mies tuntee olevansa siellä, missä on hyödyllistä tekemistä ja itselle tärkeitä ihmisiä. Tai järvi, johon hypätä uimaan, kun tuuli suhisee kuusen oksilla ja kuu valaisee maisemaa.

Tällä hetkellä parhaalta kompromissilta tuntuu työ monikulttuurisuuden opettajana lontoolaisessa yliopistossa ja oma piilopirtti Kuusamon metsissä. Tytär kulkee selkärepussa mukana.

Pian Pohjonen toivoo voivansa viedä Unnin Etiopiaan. Mutta ei hänen tuntemaansa, muistojen Etiopiaan.

”En halua sepittää lapselleni valmista satua maailmasta, vaan haluan, että hän kokee sen itse. Aikuisen tehtävähän ei ole palauttaa lastaan omaan lapsuuteensa, vaan tarjoilla hänelle maailma sellaisena kuin se on.”

Tutustu Matti Pohjosen matkaan Etiopiaan

Lue Seura 14/2017 juttu Veli Pohjosesta, Matin isästä