Pertti Helin pääsi irti väkivaltaisuudesta – Oman pojan paljastus lapsuudesta iski kuin sokki

Se iski kuin sokki: Pertti Helinin vanhin poika paljasti isälleen, että oli lapsuudessaan pelännyt tätä.

Eikä siinä kaikki.

”Kaksi vuotta sitten kaksi sisaruksistani tunnusti, että he olivat pelänneet minua lapsuus- ja nuoruusiässä kiusaamiseni vuoksi.”

Noiden tapahtumien jälkeen Helin ymmärsi, että hänen on muutettava käytöstään. Mutta samalla hän ymmärsi jotain ratkaisevan tärkeää sukunsa miesten historiasta.

Isä oli esikuva urheilussa

Pertti Helinin isälle urheilu oli tärkeintä elämässä. Isän esimerkki veti myös pojan urheilukentälle, ja hän oli usein mukana isänsä harjoituksissa ja kilpailuissa. Isä opetti hänelle eri yleisurheilulajien tekniikkaa ja antoi vinkkejä harjoitteluun.

Urheilukentällä luotiin myös pohja Pertti Helinin elämänuralle. Hän on tehnyt mittavan uran urheilun parissa muun muassa opettajana ja valmentajana. Helinin valmennuksessa oli 1970-luvulla myös liuta maailman parhaita naispikajuoksijoita kuten Riitta Salin, Mona-Liisa Pursiainen, Pirjo Häggman, Linda Haglund ja Helinä Marjamaa.

Hän on myös peruskoulun terveystieto-oppiaineen isä.

Helinin oma kilpaura päättyi vain 23-vuotiaana, kun hän sairastui selkärankareumaan. Paras saavutus oli nuorten Suomen mestaruus 10-ottelussa.

Mutta palataan vielä urheilukentälle, jossa Helin oli isänsä valmennuksessa.

Pojasta tuntui hyvältä, kun hän sai isältään oppia. Hän olisi kuitenkin toivonut, että isä olisi kannustanut ja tukenut hänen urheiluharrastustaan. Näin ei koskaan tapahtunut.

”Kompensoin urheilulla huonon isäsuhteeni aiheuttamaa mielipahaa ja turhautumista. Halusin näyttää isälle, että olen urheilussa parempi kuin hän.”

Suhde viileni entisestään, kun poika tuli vanhemmaksi.

”Kun olisin 9–12-vuotiaana tarvinnut isää auttamaan kouluun ja urheiluun liittyvissä asioissa, en saanut apua. Isästä oli tullut kurittaja ja komentaja.”

Poika odotti isältään positiivista suhtautumista harrastuksiin ja koulunkäyntiin, mutta tilalle tulivat tukistukset, selkäsaunat, kuritukset ja pakottaminen raskaisiin töihin kuten ojan kaivamiseen.

Helin koki isänsä taholta vääryyttäkin. Hän sai kerran tehtäväksi suuren perunapellon kitkemisen rikkaruohoista. Palkkioksi työstä isä lupasi partiopuseron.

Kolmen päivän työurakan jälkeen pelto oli kunnossa, mutta isä petti lupauksen.

Partiopusero jäi saamatta.

Sukupolvien ketju

Kun oma poika ja sisarukset paljastivat Helinille pelänneensä tätä, Helin ymmärsi: Hänen oman isänsä arvostuksen ja kiitosten puute oli jättänyt jälkensä, ja kiusaajan malli oli siirtynyt isältä häneen.

”Ilmeisesti olin saanut vaikutteita isän psyykkisen kiusaamisen ja väkivallan vuoksi”, Helin tunnustaa.

”Purin isäni arvostuksen puutteen ja siitä turhautumiseni nuorempiin sisaruksiini kiusaamalla heitä.”

Hän myös tiedosti, kuinka oli ollut perheen kiusaaja tietämättään.

”Uskon, että minulta on isän kiusaamisen vuoksi puuttunut nuorena ja vielä aikuisiässäkin hyvä itsetunto. Jännitin häiritsevästi monissa tilanteissa, ja pelkäsin häviötä.”

Myös hänen isänsä jäi lapsuudessa ilman arvostusta ja tukea.

”Hän ei ollut saanut isältään yhtään kiitoksen sanaa elämänsä aikana.”

Helin ryhtyi tiedemiehen tarmolla perusteelliseen selvitystyöhön. Hän yllättyi, kun huomasi kiusaamisen periytyneen suvun miehissä jo useassa sukupolvessa.

Hän päätti, että asialle on aika tehdä jotain.

Sota jätti arvet

Helin aloittaa sukuretken juurilleen kertomalla isänisästä eli ukistaan ja isästään.

Isänisä syntyi torppariperheeseen Tampereen seudulla suurten nälkävuosien jälkeen vuonna 1870. Nälkävuosina joillakin paikkakunnilla kuoli jopa viidennes väestöstä. Helinin ukin sisaristakin ainakin yksi kuoli nälkään.

Helinin isä syntyi Kuopiossa 1915, hieman ennen kuin Suomi itsenäistyi. Yhteiskunta oli tuolloin rajussa myllerryksessä, ja väkivalta rehotti.

Aika oli rankkaa kamppailua jokapäiväisestä leivästä. Lasten kasvatuksessa hyväksyttiin yleisesti ruumiillinen kuritus.

Helinin ukki säilytti kommunistina sisällissodan liekeissä henkensä, mutta ruoskan jäljet selässä kertoivat julmuuksista. Kokemukset kovettivat sydäntä.

”Isäni ja ukkini välille ei muodostunut koskaan hyvää isä-poikasuhdetta. Isäni koki lapsuudessa kovaa fyysistä ja psyykkistä kuritusta ja kiusaamista.”

Helinin isä valmistui poliisin ammattiin, jossa tottui väkivaltaan. Jatkosodassa hän toimi sotapoliisina, mikä arkipäiväisti väkivaltaa.

”Työ raaisti häntä. Rintamapakolaisten kiinniotto verikoirien avulla, väkivalta ja teloitukset olivat pahinta hänen työssään.”

Helinin perheeseen syntyi seitsemän lasta, kaikki kotona. Pertti syntyi Kuopiossa helmikuussa 1941. Hänen omat muistonsa jatkosodasta liittyvät pommituksiin. Myös kotikaupunki joutui pommitusten kohteeksi, eikä lapsi säästynyt sodan kauheuksilta.

Helin näki sodan jälkeen toistuvasti painajaisunta, kuinka hävittäjäkone syöksyy ja on törmäämässä häneen.

Helinin isän henkistä taakkaa lisäsi heti sodan jälkeen syntynyt aivovamma. Isä työskenteli Tammisaaressa vanginvartijana. Yksi vangeista syöksyi hänen päälleen ja iski kirveellä päähän. Isän toimintakykyyn aivovamma ei näkyvästi vaikuttanut.

Pahinta oli nöyryytys

Sodan jälkeen Helinin isä työskenteli rikoskonstaapelina Rautalammilla. Työtehtäviin kuului myös palopäällikön toimi. Olot olivat ankeat.

”Muistan, kuinka äiti kävi kaupassa ja osti 100 grammaa teemakkaraa. Jokainen siivu puolitettiin ja laitettiin äidin leipoman ruisleivän päälle. Puolikassiivua enempää makkaraa ei annettu.”

Kotioloja tummensi kiusaaminen ja isän fyysinen väkivalta. Tuon ajan vanhemmat uskoivat kurituksen tehoon kasvatuksessa. Pahinta oli kokea nöyryyttämistä.

”Suutuksissaan isä karjahti minulle ja sisarelleni. ’Sinä et pysty koskaan mihinkään tai sinusta ei tule mitään’, hän sanoi.”

Isä lopetti fyysisen väkivallan Heliniä kohtaan, kun poika pystyi teini-ikäisenä puolustautumaan.

”Poliisina hän oli tottunut käsittelemään väkivaltaisesti juopuneita ja muita vastaan hangoittelijoita. Olin tuolloin 17-vuotiaana jo 180 senttiä pitkä, ja vartalo oli täyttä lihasta”, Helin muistaa.

”Isäni joutui kärsimään tappion minulle, kun kävi kimppuuni väkivaltaisesti.”

Joskus isä lähti jopa hakemaan asetta, jolla olisi voinut taltuttaa poikansa. Silloin Helin juoksi äidin käskystä pakoon.

Muutenkin perheen äiti yritti olla lastensa auttaja ja ymmärtäjä. Varsinkin vanhimmat lapset olivat myös äidistä huolissaan. He pelkäsivät, että äiti kuolisi synnytyksiin.

Keskustelu avaa solmuja

Helin olisi halunnut keskustella isänsä kanssa hyvässä hengessä, mutta se ei onnistunut.

”Isä halusi aina sanoa viimeisen sanan, olipa kysymys mistä tahansa.”

Kun Helin oivalsi kiusaamisen jatkuneen useammassa polvessa, hän halusi tehdä asialle jotain. Hän päätti aloittaa itsestään, ja ryhtyi muuttamaan omaa käytöstään.

”Ymmärrykseni kasvu auttoi minua muuttamaan ajatteluani ja käytöstäni niin, että pystyn nykyään toimimaan paremmin lasteni ja läheisteni parhaaksi.”

Häntä lohdutti myös se, että hän on antanut isälleen anteeksi.

”Hyvänolon tunnetta on lisännyt sekin, että olen pyytänyt anteeksi heiltä, joita olen kiusannut sekä se, että olen antanut itselleni anteeksi”, Helin miettii.

”Tunnen, että olen saanut uusia voimavaroja elämään.”

Myös useat keskustelut lasten ja sisarusten kanssa ovat tarjonneet parempia elämän arvoja ja ymmärrystä perheelle ja koko lähisuvulle.

”Jotta voisimme lisätä läheisten ja kanssaihmisten hyvinvointia, meidän jokaisen tulisi tilaisuuden tullen kannustaa, kiittää, lohduttaa sekä pyytää ja antaa anteeksi”, Helin korostaa.

Hänen havaintonsa mukaan kiusaamisen ja väkivallan katkaiseminen lähtee tosiasioiden tunnustamisesta.

”Kiusaamisketjun katkaiseminen on tärkeää. Olkoon sitten kysymys perheiden, työpaikkojen tai koulujen kiusaamistilanteista.”