Pietari on saattohoidossa jo toista kertaa: ”Edes lääkärit eivät tiedä, miksi olen yhä hengissä”

Mies istuu tyynenä saattohoitokodin sohvalla. Hän on parantumattomasti sairas, kuoleman sairas mies. Hän on omien sanojensa mukaan kuoleman kamu.

Pietari Vanhalan, 63, ajatus toimii kirkkaana, puhe on hieman hidasta, muttei mitenkään poikkeavaa.

Hän katsoo kyselijää silmiin silmälasiensa takaa.

”Sanat joskus katoavat, ja se on tosi kiusallista. Viime aikoina kirjallinen kapasiteettini on romahtanut”, Vanhala toteaa.

Kasvot ovat pöhöttyneet ja kun tietää, havaitsee oikean käden ja jalan velttouden. Oikea puoli vartalosta on halvaantunut.

Hän pitää kahvikuppia vasemmassa kädessään, jonka etusormi toimii parhaiten. Toistaiseksi.

Etusormensa varassa Vanhala on kirjoittanut syöpäsairauden keskellä kaksi kirjaa.

”Sairaus on ollut minulle hyvä asia. Kerrankin on ollut aikaa ajatella asioita perusteellisesti, kaikessa rauhassa”, Vanhala tunnustaa.

Syöpärulettia on kestänyt vuosia. Ensin todettiin 2008 munuaissyöpä, ja perään eturauhassyöpä.

”Kun minulla oli ensimmäinen syöpä, sain neuvon: älä käytä nukahtamispillereitä tai juo punaviiniä, josta pidän. Kun nukuin ilman pillereitä, annoin aivojeni käsitellä yön aikana rauhassa kaiken tapahtuneen. En lainkaan oireillut”.

Sillä kertaa hän selvisi, mutta viisi vuotta myöhemmin kuolema otti lujemman otteen. Aivorungon takakuopan kasvaimesta ei voitu ottaa edes koepalaa. Tilanne oli muuttunut vakavaksi.

”Kolmannen syövän aikana alkoivat oireet. Hyväksyin tilanteen”, Vanhala jatkaa.

Saattohoito tuli tutuksi runsaan vuoden aikana.

Vanhala on purkanut tuntojaan ja kokemuksia kirjoittamalla sanan ja virkkeen kerrallaan muistiin. Ajatuksista syntyi lopulta kirja.

Aivoissani on syöpäkasvain, ja olen pian liikuntakyvytön. Minulla ei ole enää mitään omaisuutta, tavoitteita, suunnitelmia tai haaveita, ei unelmia.

On sentään yksi etuoikeus: saan käyttää kaiken aikani lukemiseen turvonneilla silmilläni ja vasemman käden etusormella kirjoittamiseen.

Osasinpa olla ahnehtimatta.

Elämä on myös kuolemista

Koivikon saattohoitokodissa Hämeenlinnassa puhumme avoimesti ja suoraan – kuolemasta.

Haastattelu syntyy täysin Vanhalan päivän kunnon ehdoilla ja toivomuksen mukaan. Myös siihen on pitänyt varautua, että vierailu kestäisi vain pari minuuttia.

Kuolema on saattohoitokodissa koko ajan läsnä, näkösällä, ääninä ja hajuina, vaikka elämä näyttää muutoin normaalilta.

Käytävän varrella olevasta keittiöstä kuuluu astioiden kolina, ja aika ajoin vihreä- ja violetinasuisia hoitajia tulee ja menee. Keittiössä oma kokki valmistaa kotiruokaa.

”Saattohoitokodissa ei näe hätääntyneitä ihmisiä. Täällä opetellaan luopumaan kuoleman pelosta. Koulutettu henkilökunta pitää hyvää huolta myös omaisista”, Vanhala kiittelee.

Vanhala toivoo, että kuolema hyväksyttäisiin meillä sivistysvaltion mittapuun mukaan normaalina, elämän kulkuun kuuluvana vaiheena. Kuten syntymäkin.

Nyt kuolema väijyy usein peikkona, jota paetaan ja torjutaan viimeiseen saakka.

Tosiasiassahan kaikki me joskus kuolemme.

Mies tarttuu hanakasti muovikassiin, jossa on tuoreimpia aikakauslehtiä.

Maailmassa kiinni

Vanhala nappaa viimeisimmän Tekniikan Maailman. Artikkeli Pariisin ilmailunäyttelystä kiinnostaa.

Samalla hän yllättää ajankohtaisilla tiedoillaan, vaikka uutisseuranta ei häntä enää kiinnosta kuten ennen sairautta. Saattohoito ei siis ole pelkkää kuoleman ajattelemista ja siihen valmistautumista, vaan myös elämistä ajassa, tässä hetkessä.

”Huono kuntoni ei näy aina päälle päin.”

Vaikka luen lehdistä pääasiassa vain otsikot, luulen ymmärtäväni oleellisen. Suuri osa tärkeistäkin asioista on vanhan toistoa.

Enkö siis välillä uusiokäyttäisi päähäni vuosikymmenten mittaan kertynyttä informaatiota, jota voin nyt jalostaa tiedoksi ja ajatuksiksi.

Hän alkaa kertoa omia muistoja Parisiin ilmailunäyttelystä, joka tuli tutuksi 30-vuotisen ilmailun freelance-toimittajauran aikana. Vanhala selvittää nykyaikaisten hävittäjien tekniikkaa ja airbusien luomaa vallankumouksellista teknologiaa.

”Pariisin näyttelyn anti on yksipuolistunut”, Vanhala paukauttaa napakasti.

Hän perustelee yksipuolistumista lisääntyneillä sotakoneiden esittelyillä.

Vanhala toivoo, että hävittäjien yksipuolisen tekniikkaesittelyn ohessa tuotaisiin myös esille, minkälaisia tappokoneita nykyiset hävittäjät ovat.

”Lehdissä toistetaan liikaa samoja asioita. Toimittajilta puuttuu oma näkemys, järkeily ja päättely.”

”Hävittäjien ominaisuuksien yhteydessä pitäisi myös pohtia, kuinka paljon enemmän ne surmaavat ihmisiä kuin vanhat aseet.”

Heti perään suomalaispoliitikot saavat kyytiä.

”Suomi ei tarvitse samankaltaisia uusia ja kalliita hävittäjiä kuten suurvallat. Suomen rajat ovat maailman turvallisimpia. Poliitikot hävittäjiä tarvitsevat. Pelottavia nämä ’lapsisotilaat’”, Vanhalaa huokaa ja viittaa entiseen puolustusministeriin Carl Haglundiin ja nykyiseen valtiovarainministeriin Alexander Stubbiin.

Hän ottaa saman tien kantaa myös Kreikan taloustilanteeseen.

”Kreikkalaisilla on vuosisatoja vanha keskustelukulttuuri. Kreikan vaateita ei pidä ottaa niin yksiviivaisina kuin Merkelin vaatimuksia”, Vanhala toivoo.

Tavara tarpeettomaksi

Vierailija kysyi saattohoitokodissa olevalta syöpäpotilaalta: ” Käykö aika pitkäksi?”

”Toivottavasti käy, mahdollisimman pitkäksi.”

Vanhala on vakavan sairauden keskellä kirjoittanut jo kaksi kirjaa. Edellinenkin on suora lainaus hänen kirjastaan Light Plan.

Omakustanne sisältääkin teräviä, osin mustan huumorin sävyttämiä anekdootteja. Kirjan nimi on mukailtu flight planistä (lentosuunnitelma), joka oli entiselle lentäjälle aikaisemmin tärkeä.

Sanaleikit kuuluvat Vanhalan omintakeiseen huumoriin.

Vuosi sitten kesällä Vanhala oli jo saattohoitokodissa ja varsin huonossa kunnossa. Olo kuitenkin parani sen verran, että syksyn alla hän pääsi kotiin.

”Edes lääkärit eivät tiedä, miksi olen yhä hengissä”, Vanhala kertoo.

Uusin kirja Isän ja pojan henki on syntynyt viimeisen vuoden aikana. Se on peräti 500-sivuinen jättiteos, ja kirja on viimeistä silausta vaille valmis painettavaksi.

”En vaan meinaa millään jaksaa tarkistaa tekstiä. Liikkuminen ja keskittymiskyky ovat romahtaneet”, Vanhala tunnustaa.

Innokkaalla keräilijällä oli kaapit, nurkat ja varastot täynnä tavaraa, mutta nyt hän on luopunut kaikesta henkilökohtaisesta omaisuudesta.

”Minulle oli tärkeää, että poikani ottivat valokuvataidekirjat. Kirjoilla on runsaasti tunnearvoa”, Vanhala toteaa.

Kun olen vakavasti sairastuttuani luopunut kaikesta omaisuudestani, ihmettelen vain, miksi en ymmärtänyt tehdä sitä kymmenen vuotta aiemmin.

Valokuvausta Vanhala on harrastanut koko ikänsä. Niinpä vuosikymmenten varrella hankitut kamerat olivat hänelle tärkeitä.

Nyt myös kamerat menettivät arvonsa.

”Keräsin kamerat pöydälle ja katselin niitä hetken. Ajattelin, että jos ne nyt putoaisivat ja särkyisivät, ei tuntuisi missään”.

Mutta kuolevan ei ole sopivaa jättää jälkeensä perkaamattomia varastotiloja. Niinpä jouduin luopumaan myös poikien polkupyöristä.

Omien esineiden hävittäminen oli helpompaa.

Pelottelua ja lohtua

Kaikki on laadittu valmiiksi.

Vanhala suoritti elämänsä alasajoa puolisen vuotta. Siinä ajassa hän lopetti firmansa, teki pankki- ja vakuutusperuutukset, lopetti lehtitilaukset ja neuvoi vaimolle yhteisen omakotitalon hoitoon ja huoltoon liittyviä asioita. Hautajaisjärjestelytkin on hoidettu. Hautauspaikka ja -ohjelma budjetteja myöten on kirjattu muistiin.

Hän toivoo, että hautajaisissa vallitsee lämmin tunnelma, mutta uskonnosta tai kuoleman jälkeisistä asioista ei puhuta.

“Suhteeni kirkkoon ei ole muuttunut sairauden aikana. En usko kuoleman jälkeiseen elämään Olen aina suhtautunut kirkkoon ja uskontoon kriittisesti”, Vanhala painottaa.

Uskonnottoman aivosyöpäpotilaan mielenrauha perustuu tietoon, että hän ei kuoleman jälkeen milloinkaan näe rakkaitaan. Elämä kuuluu eläville, eikä askarruta kuollutta.

Se on kuolevan onni.

Vanhala kritisoi kirkon tapaa hallinnoida kuolemaa monopolina. Myös kirkon toimet suututtavat.

Esimerkiksi vuoden 2014 yhteisvastuukeräyksestä Vanhalalle paha maku. Saattohoitoa käytettiin keräyksessä huomiota herättäneenä mainosvalttina. Keräyksen tuloista vain 20 prosenttia ohjattiin saattohoitoon, mutta 60 prosenttia Guatemalaan.Loppuosan tuotoista jakoivat kirkko ja kirkon diakoniatyö.

Vanhala arvostelee kirkon ja pappien keskeistä roolia kuoleman kynnyksellä. Kun ensin on peloteltu viimeisellä tuomiolla, kuoleman hetkellä tarjotaan lohdutusta.

“Ihminen on lopulta hyvin yksin. Kuoleman hetkellä erittäin yksinäinen”, Vanhala tietää.

Hän ei kuitenkaan vieroksu uskovaisia tai tuomitse heitä.

“Ihmistä ei saa halveksia uskonnonkaan perusteella.”

Pukeminen pellavapaitaan ja limusiini-kyyti hoitokodista juhlapaikkaan, 445 euroa.

Arkku muodikasta raakalautaa, kaunis dreijattu saviuurna, yhteensä 935 euroa.

Kappelin vuokra 300 euroa (kristityille ilmainen).

Kanttori soittaa urut muiden hautajaisten lomassa viidellä kympillä.

Tuhkaus ja uurnan hautaus siunatun maan takametsikköön 30 vuoden lepo-oikeudella, 300 euroa.

Näillä mennään.

Peruutuksia

Koivikon saattohoitokodissa on 13 vuodepaikkaa ja muutama varapaikka. Huoneet sijaitsevat pitkän käyvän varrella. Avokeittiö on keskellä käytävää, kaikkien näkyvissä.

Lämmintä kodinomaista ilmapiiriä ja tunnelmaa lisäävät kodintekstiilit ja -kalusteet.

Olot on tehty mahdollisimman viihtyisiksi. Palvelualtis henkilökunta huolehtii siitä, että potilailla on mahdollisimman turvallinen ja kotoinen olo.

Myös omaiset otetaan huomioon.

Vanhala kertoo, ettei ole valvonut yhtään yötä syövän takia.

Hän menee nukkumaan saattohoitokodissa kello 22 tienoilla ja herää aamulla kello 7 – 8 välillä.

”Täällä on saunakin, jossa voi käydä. Omaiset voivat halutessaan myös yöpyä saattohoitokodissa”, Vanhala kertoo.

Yhteinen ruokailuhetki puolen päivän tienoilla on kohokohta. Aterialle kokoontuvat ne potilaat, jotka kykenevät liikkumaan. Vanhala nauttii ruokailun puitteista, vaikka ateria ei maistu kuten ennen.

”En tunne ruuan makua, enkä tuoksua. Kuvittelen, miltä se maistuisi. Kieleni on kuin hiekkapaperia.”

Tällä hetkellä ainoa lääke, jota Vanhala käyttää, on selkäkipua lievittävä särkylääke.

”Eikä selkäkivulla ole tiettävästi mitään tekemistä syövän kanssa.”

Vanhala oli varannut 2007 kahden ystävänsä kanssa matkan avaruuteen. Paikallislehti otsikoi matkasta: Pietari turistiksi taivaalle. Hanke kaatui, kun siitä tulikin liian kallis järjestäjälle.

Vanhala miettii hetken kysymystä, mitä muuta on jäänyt kesken.

”Laulu ja puhe ovat olleet minulle tärkeitä. Kumpikin kyky ovat romahtaneet. Pitkään suunniteltu barokkikonserttikin jouduttiin minun osaltani peruttamaan. Voimat ehtyivät.”

Ja lopuksi ehkä se miehelle kaikkein tärkein:

”Jos jokin jää kesken, niin kirjoittaminen. En jaksa enää keskittyä kirjoittamiseen”.

Viivästetty kuolema

Liikkuminen rollaattorin kanssa on vaikeaa. Vanhala pelkää koko ajan kaatumista.

Tuskaista on jo pelkkä nousukin rollaattorin varaan.

”Joskus pääsee itku, kun yritän liikkeelle. Se onkin ainoa kerta, kun olen itkenyt.”

Vanhala ei valita oloa tai kohtaloaan. Hän on onnellinen jokaisesta uudesta päivästä ja hetkestä, jonka kokee.

”Ihmiset ovat erilaisia myös kuoleman hetkellä. Minulla on ollut viivästetty kuolema”, Vanhala huokaa.

Silmissä kuultaa väsymys. Puhe harvenee ja hiljenee.

Vanhala haluaa vetäytyä huoneeseensa levolle.

Syöpäpotilas voi vain kiittää vaimoaan ja kaikkia rakkaitaan, joiden kanssa hän eli hienon elämän.

Pitemmän kuin aika vuosissa mitattuna.

Pietari Vanhala menehtyi pari viikkoa jutun julkaisun jälkeen.

Lainaukset ovat Pietari Vanhalan kirjasta Light Plan, Rimpuilua nollameridiaanilla, BoD-Books on Demand, 2015.