Pommitus muutti ukrainalaisnuorukaisen elämän sekunnissa: Aloin odottaa kuolemaa

Jos kaikki olisi mennyt niin kuin uutisissa väitettiin, sitä puhelua ei olisi tullut.

23. syyskuuta 2014 Aleksander Mihailovin, 27, kännykkä soi hänen ollessaan vielä töissä Donetskin keskustassa. Itäukrainalaisen teollisuuskaupungin iltapäivä oli kuumottavan lämmin.

Soittaja oli Aleksanderin pitkäaikainen tyttöystävä Ljuba. Hän kertoi pommitusten alkaneen uudestaan.

Se siitä tulitauosta, jonka Ukrainan presidentti Petro Porošenko ja Venäjän tukemat kapinalliset olivat solmineet syyskuun alussa Valko-Venäjän Minskissä.

Puhelun lopetettuaan Aleksander päätti lähteä keskustasta äitinsä luo. Koti oli Oktjabrskin omakotitaloalueella Donetskin lentokentän kupeessa.

”Äitini, isoäitini, tyttöystäväni ja anoppini olivat siellä”, Aleksander muistelee.

He yrittivät saada aikansa kulumaan tykkien kumausten kantautuessa olohuoneeseen. Aleksander makasi sohvalla, jalat vasten Ljuban jalkoja. Molempien äidit istuivat toisella sohvalla, ja vanha isoäiti omalla tuolillaan.

Yli 70-vuotias mummo alkoi äkkiä manata: nyt tippuu varmasti katto niskaan. Älä maalaa piruja seinälle, äiti vastasi.

”Sitten räjähti niin kovaa, etten tajunnut, mitä tapahtui”, Alexander muistaa.

Sekunnissa koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti.

Tulitettu koti

Vielä pari vuotta sitten Donetsin lentokenttä hohti uutuuttaan.

Ukrainan hiili- ja terästeollisuuden keskittymänä tunnettu kaupunki valmistautui toimimaan yhtenä jalkapallon EM-kisojen isäntäkaupungeista. Vuonna 2012 järjestettyjen kisojen kunniaksi kymmenen kilometrin päässä keskustasta sijaitsevaa lentokenttää remontoitiin: uuteen terminaalirakennukseen ja suurkiitotiehen käytettiin miljoonia.

Aleksander tapasi juosta aamulenkkinsä kentän ympäri. Työkseen hän leikkasi graniittia, josta tehtiin pääosin patsaita ja muistomerkkejä.

Vapaa-ajalla Aleksander ja Ljuba nauttivat pyöräilystä. Lomansa he viettivät Asovanmeren rannalla.

Nuoripari asui Ljuban äidin luona lentokentän kupeessa omakotialueella.

Venäjän tukemat kapinalliset valtasivat lentokentän toukokuussa 2014, mutta kesällä Ukrainan hallituksen armeija ja sen vapaaehtoisjoukot valloittivat sen itselleen. Koko syksyn kapinalliset yrittivät saada kenttää haltuunsa.

Syyskuussa Aleksanderin, Ljuban ja Ljuban äidin oli muutettava, koska äidin talo oli tulitettu asumiskelvottomaksi.

Uusi koti löytyi kolmen korttelin päästä Aleksanderin äidin luota. Samalla tontilla oli myös isoäidin oma talo.

Mummon luona taas asui Aleksanderin veli, Denis Taran, 31. Rakennusmateriaaleja myyvän veljen asettuminen mummolaan ei ollut sattumaa.

”Äitini oli hyvin nuori saadessaan minut. Siksi isoäiti kasvatti minut lapsenaan. Isäni olen nähnyt vain kuvissa”, Denis kertoo.

”Jos isäni ei tarvitse minua, minäkään en tarvitse häntä.”

Venäjälle muuttaneesta isästä ainoa muisto on sukunimi. Pikkuveli Aleksander tuli Denisille tutuksi tämän isän – veljesten äidin toisen miehen – kuoltua.

Vuosien etäisyys ei estänyt veljeksiä ystävystymästä, mutta Denisin suhde äitiin ei elpynyt täysin.

”Suhteemme ei koskaan ollut sellainen kuin äidin ja pojan, mutta meistä tuli ystäviä.”

Isoäiti oli Denisille läheisin ihminen.

”Isoäiti oli Jehovan todistaja. Hän opetti omalla esimerkillään olemaan kiltti toisille ihmisille.”

Kohtalokas iltapäivä

Kapinalliset olivat huhtikuussa 2014 julistaneet Donetskin alueen itsenäiseksi kansantasavallaksi DNR:ksi.

Radiossa soi ”uutta Venäjää”, Novorossijaa, ylistäviä biisejä, joiden musiikkivideoissa Yhdysvaltain lippu palaa.

Tykin laukausten rikkoessa iltapäivän rauhaa 23. syyskuuta Denis istui omassa huoneessaan isoäitinsä talossa ja näppäili tietokonettaan.

”Isoäiti oli laittanut ruokaa, mutta en ollut vielä mennyt syömään. Hän meni naapuriin hakemaan juttuseuraa muista”, Denis kertoo.

Isoäiti jäi sille tielleen.

Kun äidin taloon osui todennäköisesti tykin ammus, räjähdyksen paineaalto särki mummolan ikkunat. Denis paiskautui päin seinää ja menetti hetkeksi tajuntansa.

Räjähdyshetkellä sohvalla makaava Aleksander lepuutti kättään silmiensä päällä. Käden asento oli onnekas.

”Se pelasti silmäni”, Aleksander sanoo.

Pieni omakotitalo syttyi tuleen, katto parruineen romahti sisällä olleiden päälle.

”Vartaloni jännittyi kaarelle. Tuntui kuin olisin ollut painottomassa tilassa. Yritin vetää henkeä ja aloin odottaa kuolemaa”, Aleksander kuvailee.

Järkyttäviä löytöjä

Kuolema ei tullut, mutta räjähdyksen jälkeen Aleksander ei kuullut yhtään mitään. Kasvojen iho paloi niin turvoksiin, että silmät muurautuivat umpeen.

Silti hän yritti hahmottaa, missä hänen rakkaansa oli.

”En nähnyt tyttöystävääni ensin missään. Sitten huomasin hänen kätensä. Sormet liikkuivat, ja aloin kaivaa häntä esiin.”

Ljuba hoki: ”Jalka on kiinni, jalka on kiinni.”

Veljesten äidin kuollut ruumis oli lentänyt jalan päälle. Kun Alexander kiskoi ruumista pois, häntä kohtasi uusi järkyttävä näky.

”Ljuban jalka roikkui reidestä parin nahanpalan varassa. Sitä ei voinut enää pelastaa.”

Samoihin aikoihin Denis oli vironnut ja päässyt ulos isoäitinsä talosta. Näkymä oli karmea: Veli oli tuhkasta musta, hysteerinen, äidin koti oli raunioina. Ensimmäinen ajatus oli, että isoäiti oli löydettävä.

”Näin hänen kätensä raunioissa ja tartuin siihen. Se oli lämmin – toivoin hänen vielä elävän.”

Turhaan.

”Hetken kaivettuani näin isoäidin murskaantuneen ruumiin.”

Denis yritti soittaa ambulanssia paikalle.

Sekin turhaan.

”Koska asuinaluettamme pommitettiin yhä, he kieltäytyivät tulemasta.”

Kapinallisten tarkastuspiste oli noin kilometrin päässä.

Lopulta ambulanssi vei Aleksanderin ja Ljuban Donetskin sairaalan traumatologiselle ensiapuosastolle.

Aleksanderilla todettiin laaja palovamma, korvan painevamma sekä kallon- ja rintakehän murtuma. Ljuba menetti toisen jalkansa ja osittain näön silmästään.

Tietämättään hän kuitenkin oli menettänyt vielä sitäkin enemmän:

”Jouduin myöhemmin kertomaan Ljuballe, että molempien äidit olivat kuolleet räjähdyksessä”, Aleksander kertoo.

Sotahäät

Aleksander pääsi sairaalasta kahden viikon, Ljuba kahden kuukauden kuluttua.

He vuokrasivat yhteisen asunnon Donetskin keskustasta. Pommitusten kumussa nuoret vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja menivät naimisiin.

Viime joulukuussa toimittaja haastatteli paikalliselle tv-kanavalle pyörätuolissa istuvaa Ljubaa.

”Jokaisen naisen haave on kai seistä alttarilla valkoisessa mekossa, mutta aina se ei onnistu”, parikymppinen morsian kertoi kameralle.

”Tuolloin olin onnellinen. Tunsin, että edessä olisi vielä paljon”, Aleksander sanoo.

Jatkuva epätietoisuus ja tykkien ajoittainen kumahtelu olivat olleet jokseenkin siedettäviä. Sitten sota sekoitti elämän jälleen.

Tammikuussa Ukrainan hallituksen ja kapinallisten taistelu Donetskin lentokentän herruudesta kiihtyi. Silloin Ljuba sai tarpeekseen.

Aleksanderin nuori vaimo pakkasi laukkunsa ja muutti ystävänsä kanssa Etelä-Venäjälle, Donin Rostoviin. Tuore aviomies jäi Donetskiin sodan ja pommituksien keskelle.

”Kaipaan vaimoani. En voinut mennä mukaan, sillä passini ja kaikki paperini paloivat.”

”Tunteet kuolleet”

Maaliskuussa 2015 Donetskin lentokentän ympäristö näyttää lohduttomalta.

Lentokentälle vievä valtatie on poikki. Puita on haljennut, kranaatinsirpaleita lojuu ympäriinsä. Terminaalin katto ja lennonjohtotorni ovat osittain romahtaneet; rakennusten jäänteet ovat täynnä reikiä. Miinoja voi olla missä vain.

Tammikuun lopussa kapinalliset julistivat saaneensa kentän lähes kokonaan haltuunsa. Osa entisistä asuinkerrostaloista onkin muuntautunut kapinallissotilaiden tukikohdiksi.

Roskikset ja niiden vierustat ovat täynnä jätteitä. Erään kerrostalon ympärille on kaivettu juoksuhauta.

Ennen sotaa kentän lähistöllä asui tuhansia ihmisiä. Osa heistä asuu siellä yhä ja korjaa jo asuntoaan. Monet ovat kuitenkin paenneet. Myös Aleksander ja Denis muuttivat Donetskin autioituneeseen keskustaan, amerikkalaistoimittaja Patrick Lancasterin vuokraamaan asuntoon.

Toimittaja kutsui veljekset luokseen asumaan tehtyään heistä haastattelun. Hänen tilapäisasuntonsa on Aleksanderin ja Denisin ensimmäinen yhteinen koti.

Tragedia on lähentänyt veljeksiä, mutta herättänyt heissä erilaisia tunteita. Aleksander kertoo itkeneensä, Denis puolestaan tuntee kovettuneensa.

”Joskus teki pahaa nähdä haljenneen koiran ruumis. Kun on kerran poiminut oman perheensä palasina muovipussiin, ei enää tunnu miltään. Jotkin tunteet ovat kuolleet”, Denis sanoo.

Aleksander katsoo veljeään ja toteaa:

”On enää mahdotonta olla uskomatta Jumalaan. Ei kukaan jää henkiin, jos talo räjähtää päälle.”

Terroristeja?

Fyysisesti Aleksander on toipunut hyvin, vain hänen toinen korvansa on osittain kuuro.

”Olen vihainen itselleni siitä, että emme lähteneet pois sodan alettua, vaikka meillä olisi ollut siihen mahdollisuus”, hän sanoo.

Kuka on veljesten mielestä syyllinen sotaan?

”Molemmat osapuolet. Jos toiset eivät olisi aloittaneet, eivät toisetkaan olisi”, Denis sanoo.

Hän ja Aleksander eivät osaa sanoa, miten Itä-Ukrainan tulevaisuus tulisi järjestää. Omissakin huolissa on riittävästi ratkomista.

Monen mielestä kapinallisalueelle jääminen on jo itsessään poliittinen valinta. Useat itäukrainalaiset eivät uskalla matkustaa muualle Ukrainaan. Tämä johtuu Kiovan hallituksen vuosi sitten julistamasta terrorisminvastaisesta operaatiosta.

”Meitä pidetään sen mukaan terroristeina ja separatisteina”, Denis tuhahtaa.

Veljekset sanovat yhä rakastavansa kotikaupunkiaan. Helpointa olisi muuttaa Venäjälle tai Krimille, mutta veljet ovat kuulleet elämän olevan hankalaa ilman Venäjän passia.

”Itäukrainalaiset ovat siellä toisen luokan kansalaisia. On mahdoton saada kunnollista työtä.”

Soittoa ja proteesia

Työstä on pulaa myös hauraan rauhan ja sodan välillä tasapainottelevassa Donetskissa. Denis on ollut työttömänä jo kuukausia.

”Unelmoin aina kitaransoiton oppimisesta, mutta siihen ei ollut ikinä aikaa. Nyt jäljellä ovat vain kitara ja internet”, hän kertoo.

Hän katsoo netistä sarjoja, kuten yliluonnollisista voimista kertovaa scifi-sarjaa Supernatural.

Aleksanderilla, graniitinleikkaajalla, on töitä vain ajoittain.

”Tässä tilanteessa ihmisillä ei ole varaa tilata hautakiviä.”

Aleksander haaveilee Ljuban saavan Venäjällä sellaisen jalkaproteesin, jonka kanssa vaimo pystyisi jälleen pyöräilemään.

Välillä veljekset pitävät yhteisessä kodissaan pienimuotoisia juhlia, joissa skoolaavat vodkalla. Silti menetyksen tuska ei unohdu.

”En pelkää enää kuolemaa, vaan sitä, että joudun elämään uudestaan kaikki kokemani”, Aleksander sanoo hiljaisella äänellä.

Maaliskuun aamuna hän katsoo tyhjyyteen äitinsä talon tuhkanmustilla raunioilla.

”Rauha, minkälainen tahansa, on parempi kuin tämä. Sodan ihmisuhrit eivät ole oikeutettuja. Mikään ei ole vieläkään ohi”, Alexander huokaisee.

Donetskin lentokentältä kantautuu taas tulitusta, vaikka helmikuussa solmittiinkin uusi tulitaukosopimus Minskissä.

Osa paikallisista tekee lähtöä keskustan suuntaan, osa ei edes säpsähdä.