Puolison työstressi paljastuikin muistisairaudeksi

Muistisairaus on koko perheen sairaus, sillä ennen pitkää sairastunut ei pärjää yksin. Merja Uusitalo, 59, on silti ensisijaisesti muistisairaan miehensä puoliso, ei hoitaja.

Tähän havahduin

Mieheni oli aiemmin rauhallinen eikä juuri räiskähdellyt. Kahdeksan vuotta sitten hänen persoonansa muuttui. Hänestä tuli vihainen ja riidanhaluinen. Hän myös unohteli asioita.

Ajattelin, että hänellä oli työstressiä tai jokin sairaus. Koska mieheni oli vasta 60-vuotias, en yhdistänyt hänen oireitaan muistisairauteen. En, vaikka olen itse terveydenhuollon ammattilainen.

Eräänä rauhallisena hetkenä kerroin miehelleni, että olen hänestä huolissani, ja pyysin häntä tilaamaan ajan lääkäriin.

Vastaanotolla

Työterveyslääkäri lähetti mieheni sairaalan erikoislääkärille jatkotutkimuksiin. Tutkimukset seurasivat toisiaan, ja ehti kulua vuosi ennen kuin lääkäri kutsui meidät molemmat vastaanotolle kuulemaan niiden tuloksia.

Neuropsykologisten testien ja magneettikuvien perusteella lääkäri epäili, että miehelläni on Alzheimerin tauti.

Lääkäri hämmästyi, kun pyysin nähtäväkseni mieheni magneettikuvia. Kysyin, eikö Alzheimer-potilaan lääkitystä aloiteta mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Halusin myös tietää kuntoutuksesta, sillä mieheni oli työelämässä.

Lääkäri kirjoitti miehelleni lääkereseptin ja antoi muistisairauksista kertovia lehtisiä.

Ellen olisi ollut aktiivinen, olisimme varmaan lähteneet vastaanotolta tyhjin käsin ja jääneet odottamaan kontrolliaikaa. Se oli määrätty vuoden päähän.

Näin autan miestäni

Muistisairaalle ja hänen perheelleen on olemassa tukea, mutta sitä pitää osata kysyä.

Omaan työyhteisööni kuului geriatri ja muistihoitaja, joille itkin mieheni kohtaloa. He osasivat tukea minua ja antaa ohjeita selviytymiseen.

Perheenjäsenen muistisairaus koskettaa koko perhettä, mitä ihan kaikki miestäni hoitaneet lääkärit eivät tainneet ymmärtää.

Osa heistä koki häiritsevänä, että olin mukana puolisoni lääkärikäynneillä. He eivät ymmärtäneet, että omainen on mukana paitsi muistina myös avuntarvitsijana.

Mieheni jäi eläkkeelle kolme ja puoli vuotta sitten. Hän pärjää päivät vielä hyvin itsekseen muistilappujen ja soittojeni avulla. Iltaisin ja viikonloppuisin lapset ja lapsenlapset vierailevat luonamme. Ilman ympärillä hääriviä ihmisiä mieheni sairaus etenisi luultavasti nopeammin.

Huolehdimme, että mieheni liikkuu, syö hyvin ja tapaa ystäviään. Huolenpitomme on perheenjäsenten huolenpitoa, ei hoitajien.

Tässä ja nyt

Mieheni sairaus on edennyt hitaasti, ja lääkkeiden ansiosta mieliala on tasaantunut. Kukaan ei tiedä, miten tästä eteenpäin. En murehdi huomista, mutten suunnittele tulevaakaan. Elämämme on tässä ja nyt.

Vaikka mieheni lähimuisti on huono, voimme nauttia yhdessä monista asioista, kuten moottoripyörä- ja metsäretkistä.

Meillä kummallakin on omat menomme. Mies käy muistisairaille tarkoitetuissa ryhmissä. Olen yksi muistiyhdistyksen omaislähettiläistä.

Muistisairauksia ja muistisairaiden käytöstä hävetään, ja sairastunutta pidetään tyhmänä. Vaikka sairastuneen muisti ei ole entisellään, ihminen on sama kuin ennen.

Avoimuus on ainoa keino muuttaa asenteita. Muutosta tarvitaan, sillä muistisairaiden määrä ei vähene.