Seitsemän lasta ja kymmenen vuotta esikoislestadiolaisen miehen vaimona riitti Hannalle: Avioeron jälkeinen terapia vie vuosia.

Hanna Viitikka rakastui lestadiolaismieheen, sai kuusi lasta ja eli kymmenen vuotta tiukan uskonnollisessa yhteisössä. Kun terveys alkoi pettää, hän teki rajun ratkaisun.
Susanne Strömberg
Selviytyjät 29.1.2017 12:11

Kun Hanna Viitikka, 39, tapasi uuden miehensä esikoislestadiolaisseuroissa, hän oli 26-vuotias neljävuotiaan lapsen yksinhuoltaja.

Hanna oli ollut nuoruudessaan punkkari ja elänyt villiä elämää.

”Niissä porukoissa käytettiin aika paljon päihteitä. Vaikka elämäntilanteeni ei ollut lapsen saannille otollisin, esikoinen oli harkittu, hyvin tervetullut lapsi”, Hanna kertoo.

Myös lapsen isä oli punkkaripiireistä, mutta ero tuli jo vauva-aikana.

Lapsen myötä punk-kuviot jäivät ja Hanna kävi läpi jonkinlaista identiteettikriisiä.

”Punkkarimaisen ulkonäköni vuoksi monella oli se oletus, että en osaa hoitaa lasta tai olen narkkari. Täysin vieraat ihmiset saattoivat huudella tai tulla sanomaan mielipiteensä päin naamaa. Kärsin myös masennuksesta”, Hanna kertoo.

Elämäntilanteensa takia Hanna ajautui kirkon piiriin etsimään niin sanottua tavallista elämää.

Kun hän muutti Tampereelta Lappeenrantaan, hän tutustui kirkon tapahtumissa käyvien ihmisten kautta myös lestadiolaisiin.

”Minua pyydettiin heidän hartauskokouksiinsa eli seuroihin.”

Siellä kaikki olivat todella ystävällisiä, ja Hannalle sanottiin, että hän oli Jumalan valittu. Se tuntui hyvältä tilanteessa, jossa Hanna janosi turvaa ja yhteenkuuluvuutta.

”Tuli tunne, että olen todella jotain näille ihmisille. Että kelpaan sellaisena kuin olen.”

Hanna elämänsä eri vaiheissa.

Hanna elämänsä eri vaiheissa. © Mikko Nikkinen

Entinen elämä roskikseen

Hannan uusi ihastus oli 30-vuotias insinööriopiskelija, joka heidän tavatessaan asui vielä lapsuudenkodissaan.

”Mies oli kiltinoloinen ja otti huomioon esikoiseni”, Hanna sanoo.

Suomen kaksi suurinta lestadiolaisliikettä ovat vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuus. Hannan uusi mies kuului niistä jälkimmäiseen. Esikoislestadiolaiset saattavat mennä naimisiin jo parin viikon kuluttua tapaamisesta, ja niinpä Hanna oli kihloissa jo kuukauden päästä tapaamisesta.

”Tämä on Jumalan tahto, sanoi ex-anoppini. Hän sanoi myös, että on huoruutta, jos kihlauksen purkaa.”

Hanna oli siis vauhdilla menossa avioliittoon. Sitä ennen hänen tuli kuitenkin päästä eroon ”maailman mukavuuksista.”

”Lestadiolaisuuden ensihuumassa heitin pois 500 levyllistä musiikkia, jätesäkillisen vaatteita, monta sataa korua, kaikki kirjat, elokuvat, valokuvat ja stereot”, Hanna kertoo.

Hannan lapsuudenperhe ei ollut uskonnollinen, mutta he eivät puuttuneet tyttärensä ratkaisuun.

”Äiti sanoi vain, että toivottavasti tiedät, mitä teet.”

Pelkoa ja toivoa

Pariskunta avioitui joulukuussa 2003.

”Mies ei ollut elämäni rakkaus, siitä olin varma jo silloin”, Hanna sanoo.

Ennen alttarille menoa myös pappi huomasi Hannan olevan lähes paniikissa. Hän halusi juosta ulos rukoushuoneesta, mutta oli liian myöhäistä. Pakeneminen olisi ollut syntiä.

Hannan lähipiiri ei hyppinyt riemusta kuulleessaan avioliitosta.

”En saanut pitää yhteyttä vanhoihin ystäviini syntiin lankeamisen pelosta. Pari sydänystävää onneksi jäi jäljelle.”

Vuosi naimisiinmenon jälkeen syntyi ensimmäinen lapsi. Siitä lähtien Hanna oli pieniin päin joka vuosi.

Hän ei ehtinyt kiintyä edelliseen pienokaiseen, kun oli jo jälleen raskaana. Muistot synnytyksistä ja vauva-ajoista ovat sumun peitossa.

Väsymys iskee

Perhe oli taloudellisesti tiukoilla. Puoliso opiskeli vuosia naimisiinmenon jälkeen, ja Hannan tulonlähteet olivat minimiäitiyspäiväraha ja lapsilisät.

Perhe sai toimeentulotukea sekä taloudellista apua erityislastensa neurologisiin ja erittäin vaikeisiin allergioihin.

Tilannetta ei helpottanut se, että Hannalla itsellään on diagnosoimaton adhd.

”Aloin väsyä. Lähes kaikki kotityöt ja ruoanlaitto lastenhoidon lisäksi jäivät harteilleni. Mies kun ei oikein saanut aikaiseksi”, Hanna kertoo.

”Rahat menivät ruokaan ja lasten vaatteisiin. Lapsilta kiellettiin kaikki kiva, mukaan lukien tarpeelliset terapiat.”

Hanna koki myös elävänsä päivästä toiseen ulkopuolisena.

”Esikoislestadiolaisilla on voimakas syntikäsitys. Koko ajan pitää ajatella, että onko se mitä teet tai ajattelet, syntiä. Jopa oma vaimon himoitseminen on syntiä.”

Synti mielessä

Vuosien kuluessa Hanna lihoi yli satakiloiseksi. Hän kulki kesät talvet pitkissä hameissa, hiukset tiukasti nutturalla. Tyyli oli siveä, nöyrä ja näkymätön.

”Halusin laihduttaa, mutta minulle sanottiin, että sekin on huoruutta, ja huorat joutuvat helvettiin.”

Hänen oli vaikea sopeutua uskonnon vaatimuksiin, kun kaikki ulkopuolinen elämä oli saatanasta – järkikin.

”Painostuksen alla jäin kuitenkin koukkuun. Varmaan vähän sama kuin jos huumeissa olisi”, Hanna sanoo.

Jälkeen päin Hanna on ymmärtänyt, että voimakkaasti tunnetiloihin vetoava uskonto vaikutti häneen niin syvästi juuri adhd:n ja masennuksen takia. Samalla häntä kiellettiin käyttämästä mielenterveyspalveluja ja kehotettiin hylkäämään lääkkeet.

Hannan mukaan esikoislestadiolaispiireissä nainen ei saa tehdä rikosilmoitusta, jos mies on väkivaltainen tai makaa hänet väkisin. Tai jos kuulee, että lasta käytetään hyväksi tai pahoinpidellään.

Hän sanoo tietävänsä, että uskovaisten piirissä tapahtuu insestiä ja pedofiliaa.

”Lastensuojeluun ei näitä asioita saisi mennä kertomaan. Lastensuojelulakikin kun on saatanasta.”

Kaikki muuttuu

Pelko helvettiin joutumisesta varjosti Hannan elämää kymmenen vuotta, jotka hän eli esikoislestadiolaisten yhteisössä. Nukkumisesta ei tullut mitään. Uskontovereiden mielestä Hannan pelkotilat johtuivat siitä, että saatana yritti ottaa hänestä vallan.

He myös manasivat Hannan vanhimman lapsen.

”Lapsessa oli kuulemma jotain ’pahaa’, ja hänet olisi pitänyt laittaa lastenkotiin. Henkinen manipulointi oli kamalaa”, Hanna kertoo.

”Olin useaan otteeseen uhannut lähteä liitosta. Mietin, että jos en pääsisi irti avioliitosta, riistäisin itseltäni hengen.”

Mutta lähteminen ei ollut helppoa, kun lapsia syntyi jatkuvasti. Kuuden avioliitossa syntyneen lapsen lisäksi takana oli neljä keskenmenoa.

Yleensä esikoislestadiolaislahkossa ei hyväksytä sterilisaatiota, mutta Hannan kohtu ei kestänyt enempää.

”Vaarana oli, että kuolen seuraavaan synnytykseen. Viisi lääkäriä pohti tilannetta, ja he päätyivät sterilisaatioon, kun olin synnyttänyt seitsemännen lapseni.”

Tämä päätös muutti kaiken.

Lestadiolaisuus jää

”Sain voimaa, kun ymmärsin, ettei lapsia enää tulisi. Halusin normaalin elämän. Tavata ihmisiä, nauttia, matkustaa, kuunnella musiikkia”, Hanna sanoo.

Vanhin Hannan lapsista oli jo teini-ikäinen, ja hän alkoi puhua Hannalle järkeä.

”Hän sanoi viisaasti: Ei siinä ole mitään pahaa, jos usko tulee elämään, mutta kun uskosta tulee koko elämä, se on huono juttu”.

Hanna halusi lapsilleen paremman, terveemmällä pohjalla olevan elämän.

”En kestänyt enää oman minuuteni ja tunteitteni kieltämistä. Mittani oli täysi.”

Hanna meni lastensuojelun puheille, ja sosiaalivirkailijat auttoivat häntä ja lapsia vaikeassa tilanteessa.

Lasten isä ei riitauttanut erossa lasten huoltajuutta, ja Hanna sai lastensa yksinhuoltajuuden.

Viranomaiset ymmärsivät, ettei lapsia kannattaisi viedä esikoislestadiolaisten tapaamisiin.

”Se oli minulle suuri helpotus. Erosin lasten kanssa heti kirkosta.”

Hän leikkasi hiuksensa ja värjäsi ne kirkkaanpunaisiksi. Meikkasi kasvonsa ja pisti lävistykset takaisin.

Ystävät auttoivat Hannaa, ja hän sai muutokseen henkistä tukea myös vanhemmiltaan. Hanna muutti lasten kanssa vuokra-asuntoon. Apuun tuli kodinhoitaja.

Mutta sitten iski kriisi.

Kohti valoa

Vaikka lapset olivat rakkaita, tilanteen ymmärtäminen oli lähes järkytys.

”Minulla oli iso joukko lapsia, joiden syntymiin en ollut voinut vaikuttaa”, Hanna sanoo.

Lisäksi häntä vaivasivat ylimääräiset kilot. Naiseus ja koko identiteetti olivat hukassa.

Lapset vierailivat isänsä luona, mutta asuivat Hannan kanssa. Ajoittain Hannalla ei ollut itselleen edes yhtä vapaata tuntia. Syöminen ja nukkuminen kävivät vaikeaksi. Lopulta hän pääsi psykiatriselle osastolle lepäämään ja nukkumaan. Hänellä todettiin traumaperäinen stressi ja vaikea unihäiriö, joihin pieni lääkitys auttoi.

Hanna käy nyt terapiassa, joka jatkuu vielä vuosia. Terapeutti on ihmetellyt, ettei hänelle ole tullut vaikeaa masennusta tai skitsofreniaa.

”Minua on vuosikausia manipuloitu raskaasti ja saatu uskomaan asioihin, joihin en usko,” Hanna sanoo.

”Vuosien univelat, fyysinen ja psyykkinen rasitus painavat edelleen. Olen kuin sodasta palannut.”

Hanna Vitikka

”Vuosien univelat, fyysinen ja psyykkinen rasitus painavat edelleen,” Hanna sanoo. © Mikko Nikkinen