Kimmo Riihimäki oli vähällä joutua puliukoksi – nousi Suomen kolmanneksi kovatuloisimmaksi

Seuran arkistosta: Verotiedot vuodelta 2015 julkistetaan huomenna. Yrityskaupan myötä Kimmo Riihimäestä tuli vuonna 2014 monimiljonääri. Sitä ennen vakava päihdeongelma oli vähällä viedä miehen mennessään.
Miia Saari
Selviytyjät 31.10.2016 20:07

On se niin nautinto, että on aamu ja maanantai, eikä ilta ja perjantai!

Vaalea, naurunaamainen mies saapuu Liedossa sijaitsevan teollisuushallin taukotilaan kello kuusi aamulla ja alkaa heti vitsailla puuroa syövien miesten kanssa.

Mies on kattoremontteja tekevän Hämeen Laaturemontin toimitusjohtaja Kimmo Riihimäki, 45, ja miehet hänen alaisiaan.

Siitä sanasta Riihimäki ei tosin pidä. Hänen johtamisensa ydinajatus on, että kaikki ovat työpaikalla samanarvoisia, asemastaan huolimatta. Se on yksi Kimmon periaatteista, joiden mukaan jokaisessa firman toimipisteessä eletään.

Riihimäki on kirjannut säännöksi senkin, että päälliköt keittävät aamupuuron työmiehilleen. Siksi yksikönjohtaja Tuomas Pelkonenkin häärii nyt lieden äärellä kauha kädessään.

Kimmo Riihimäki pitää hyvää huolta työntekijöistään, mutta hänellä on siihen varaa. Tai ehkä juuri sen vuoksi onkin.

Hän perusti Hämeen Laaturemontin 22-vuotiaana vuonna 1993. Vuonna 2014 hän myi siitä enemmistön pääomasijoittaja Sentica Partnersille, koska tarvitsi rahaa investointeihin.

Kaupan ansiosta Riihimäki nousi Suomen kolmanneksi suurituloisimmaksi henkilöksi. Hän tienasi 24 miljoonaa euroa, enemmän kuin pankkiiri Björn Wahlroos.

Se on uskomaton suoritus keneltä tahansa ja varsinkin mieheltä, joka ei kuulemma osaa lukea eikä kirjoittaa ja joka vuonna 2002 pyysi veljeään lopettamaan yrityksensä puolestaan. Laittamaan lapun hallin oveen ja myymään koneet pois.

Koska halusi täyspäiväiseksi juopoksi.

Kimmo Riihimäki oli ollut jo vuosia matkalla pohjalle. Nyt se näkyi jo, ja kutsui häntä. Sinne hän halusi sukeltaa.

Mitään muuta hän ei jaksanut edes ajatella.

Avuliaisuudella pärjää

Kimmo Riihimäki syntyi Perhoon neljätoistalapsisen perheen keskimmäiseksi. Hänen isänsä oli lukion rehtori, äiti ala-asteen opettaja.

Pikku-Kimmo ei halunnut kävellä lainkaan lattioita pitkin. Hän käytti etenemiseen kukkalautoja, hyllyköitä ja huonekalujen selkänojia. Se oli hyvää treenausta lihaksille, sillä kasvettuaan Kimmo alkoi urheilla. Eikä hän mitään muuta olisi halunnut tehdäkään.

Koulunkäynti oli Kimmolle vaikeaa, sillä hän oli ylivilkas ja hänellä oli lukihäiriö. Mutta pitääkö se tieto paikkansa, ettei hän osaa lukea?

”Kyllä se pitää, toki karrikoituna. Luen lyhyitä nettiuutisia, mutta kirjaa en pysty lukemaan, siitä ei tule mitään. Se on hidasta, vaikeaa ja vastenmielistä. Mitään ei jää mieleen. Ja kirjoitan tikkukirjaimilla, aikuinen mies.”

Ala-asteesta Kimmo suoriutui joten kuten, mutta yläasteella hänen kiinnostuksensa koulunkäyntiin katosi täysin. Hän alkoi lintsata, meni koulun sijaan urheilukentälle. Vanhemmat ymmärsivät, että poikaa on mahdoton muuttaa.

”Isä sanoi, että jos ei koulu kerran maita, niin se on varma, että tuolla avuliaisuudellasi elätät itsesi. En koskaan unohda noita sanoja. Silloin aloin itsekin luottaa, että niin tapahtuu.”

Kotona oli välitön tunnelma, eikä ollut asiaa, josta Kimmo ei olisi uskaltanut vanhemmilleen kertoa. Rippikoulun jälkeen hän ilmoitti, ettei halua olla muun perheen tapaan lestadiolainen.

”Isä ja äiti hyväksyivät sen ja sanoivat, että se on oma ratkaisusi. Että usko on jokaisen oma asia.”

Kaikki tai ei mitään

Riihimäki arvelee, että hänellä on adhd:n piirteitä, mutta diagnoosia ei koskaan ole tehty.

”Olen alkanut ymmärtää, että mulla on vain on-off-asennot. Joka asiassa pitäisi mennä täysillä tai ei ollenkaan. Nyt mun pitää olla koko ajan menemässä jonnekin.”

No, menemistä Riihimäellä riittää. Jos haluaa jutella hänen kanssaan rauhassa kahden kesken, se on tehtävä kello neljän ja kuuden välillä aamuyöstä. Autossa matkalla Tampereelta Lietoon.

Hämeen Laaturemontti osti tammikuussa koko Nesco-konsernin osakekannan ja sai omakseen sadevesijärjestelmiin erikoistuneen Vesivek-yrityksen. Henkilökunnan määrä tuplaantui.

Kimmo Riihimäki haluaa tavata jokaisen uuden työntekijänsä henkilökohtaisesti yhdeksässätoista Vesivekin eri puolilla Suomea sijaitsevassa toimipisteessä ja on kiertänyt koko kevään ympäri Suomea hengästyttävällä tahdilla.

Tänne Hämeen Laaturemontin Liedon toimipisteeseen hän on tullut tänään, koska lähelle aletaan kunnostaa yhteistä hallia nykyiselle ja Vesivekin väelle. Kunnostuksen yksityiskohdista on päätettävä pian, sillä muuttoon on aikaa vain kuukausi.

Kimmo on nyt ulkona tupakalla, joten on hyvä hetki kysyä näiltä puuroa popsivilta työmiehiltä, millainen pomo hän on.

Suurisydäminen mies. Omanlainen persoona. Valtavan terävä. Oppii nopeasti kaiken, minkä haluaa oppia. Matemaattisesti lahjakas, päässälaskija. Johtaa edestä, ei ylhäältä.

Opastaa kaikki uudet työntekijät työhönsä. Maksaa hyvin, siksi parkkipaikka on täynnä uusia autoja. Pitää aina puhelintaan auki. Ratkoo henkilökuntansa ongelmia vaikka keskellä yötä.

Kerrotaan siitä yksi esimerkki.

Erään työmiehen vaimo soitti Riihimäelle neljältä aamuyöllä. Mies oli ollut kapakassa ja tuonut jatkoille joukon remuavia humalaisia. Vaimo ei saanut heitä asunnosta ulos.

Riihimäki oli palannut työmatkaltaan kotiinsa vain paria tuntia aiemmin ja ehtinyt juuri nukahtaa, mutta puki päälleen ja lähti ajamaan perheen kotiin kymmenen kilometrin päähän.

Perillä odotti kauhea meteli ja hätää kärsivä vaimo.

Nyt kaikki painavat päänsä turpeeseen, Riihimäki komensi ja lisäsi, että ne, jotka eivät löydä asunnosta omaa sänkyään, painuvat heti ovesta ulos. Jäljelle jäävien kanssa keitetään kahvit.

Liedon miehet kertovat, että Riihimäki on raitistanut monia työntekijöitään ja pelastanut samalla perheitä. Hän on vuokrannut liikaa juovalle miehelle ankean yksiön, heittänyt patjan lattialle ja sanonut, että pääset takaisin kotiisi ja töihin, kun olet lopettanut juomisen. Ja auttanut lopettamaan juomisen.

Mutta miten hänestä sitten kehittyi moinen kaikkien janoisten sankari?

Lintsasi puolet vuodesta

Kimmon isä ei huolinut poikaansa lukioonsa, joten oli selvää, että peruskoulun jälkeen Kimmon pitäisi muuttaa toiselle paikkakunnalle joko ammattikouluun tai kauppaopistoon. Muuttoa viivytettiin sillä, että Kimmo kertasi kahdeksannen luokan. Peruskoulun jälkeen Kimmo aloitti kauppaopiston Kokkolassa.

”Ei ole julkaisukelpoista, mitä Kokkolassa touhusin. Sanon vaan, etten ollut 16-vuotiaana kypsä muuttamaan kotoa sadan kilometrin päähän. Jo silloin viinasta tuli minulle semmoinen, ettei se ollut minkäänlaisessa hallinnassa.”

Kimmo lintsasi puolet kouluvuoden tunneista. Opettaja sanoi, että hän voi tulla syksyllä takaisin kouluun, jos kuittaa poissaolot pesemällä koko kesän Anttilan ikkunoita ilmaiseksi.

”Mun mielestäni niillä Anttilan ikkunoilla ei ollut mitään tekemistä sen kauppaoppilaitoksen kanssa ja sanoin että antaa olla, mulla on ihan muut suunnitelmat.”

Kimmo oli viettänyt edellisen kesän kesätöissä Tampereella ja tehnyt käsityötaidoillaan vaikutuksen pomoonsa. Tämä oli jopa ehdottanut, että Kimmo ei aloittaisi koko kauppaopistoa, vaan jatkaisi kesän jälkeen suoraan yrityksen palveluksessa.

Työpaikka oli tiedossa, joten hän keskeytti koulun ja muutti Tampereelle. Firma, joka Kimmon palkkasi, valmisti sadevesikouruja.

Sen nimi oli Vesivek.

Eräänä viikonloppuna Kimmo vieraili työkaverinsa lapsuudenkodissa Saarijärvellä ja tapasi siellä tämän Eija-siskon, rauhallisen lukutoukan. Oman luonteensa täydellisen vastakohdan.

”Sanoin Eijan velipojalle, että tuosta otan itselleni emännän, Eija oli niin nätti ja miellyttävä. Jallitin häntä monta vuotta, ennen kuin sain. Oli muuten erittäin hankala jallitettava”, Kimmo sanoo.

Lopulta Kimmo sai Eijansa ja tämä muutti Tampereelle, sai työpaikan lastenhoitajana.

Pariskunta sai ensimmäisen lapsensa samana vuonna, kun Kimmo perusti oman firmansa.

Työt sadevesikouruja valmistavassa Vesivekissä vähenivät laman vuoksi, mutta Kimmolta niitä kinuttiin. Hän päätti perustaa oman yrityksen, kun sai veljeltään lainaksi vanhan ja ruosteisen Toyota Hiacen. Toinen veli päästi Kimmon omistamaansa halliin vuokralle.

Kimmo teki kattokouruja aikansa yksin, mutta palkkasi pian apumiehen. Sitten häneltä alettiin kysellä kattoremonttejakin.

Kohta Hämeen Laaturemontti työllisti jo kymmenen miestä. Työt lisääntyivät.

Ja samalla Kimmon juominen.

Yli 500 työntekijää

Liedossa katsastetaan nyt uutta hallia. Se on yhtä leveä kuin entinen on pitkä. Tähän tulevat vessat, niitä tarvitaan vain miehille, ja liukuoven kohtaloa mietitään. Jätetäänkö se paikalleen, vai muurataanko seinä umpeen?

Tuomas Pelkonen tyrmää Kimmon ajatuksen siitä, että liukuovi jätettäisiin paikoilleen. Siinä ei Pelkosen mielestä ole mitään järkeä. Hetken mietittyään Kimmo myöntää Pelkosen olevan oikeassa.

Päätösten jälkeen lähdetään työmaalle, jossa omakotitalon vanha tiilikatto vaihdetaan peltiseksi kahdessa päivässä. Kahden päivän laadukas kattoremontti on firman mainoslause, ja siinä on myös yksi syy sen menestykseen.

Lupauksesta tuli mahdollista, kun Kimmo Riihimäki rakennutti firmansa tarpeisiin nosturilla varustetun kuorma-auton. Se säästää aikaa ja työmiesten fyysistä rasitusta. Miesten ei tarvitse raahata kattotarpeita omin käsin alhaalta asti.

Kimmolla on nyt palkkalistoillaan 530 työntekijää. Vuonna 2002 heitä ei ollut jäljellä ainuttakaan, kaikki olivat irtisanoutuneet.

Silloin Kimmo oli mies, jolla kukaan ei halunnut olla töissä.

Kori kului päivässä

Kimmo Riihimäen juominen lähti lapasesta vuonna 1995. Ensin hän joi vain viikonloppuisin. Sitten yhtenä päivänä viikollakin. Sitten päivittäin.

Sixpack vaihtui kaljakoriin. Kori kului päivässä.

Aluksi Kimmo yritti piilotella juomistaan työntekijöiltään, mutta lopulta millään ei enää ollut mitään väliä. Kimmon veli soitettiin apuun, kun Riihimäki ja yksi hänen työntekijöistään jahtasivat umpihumalassa toisiaan hallin pihamaalla kirveet käsissään.

Kotona oli Eija-vaimo ja kaksi pientä lasta, sitten kolme, neljä ja viisi.  Eija hoiti kodin ja lapset täysin yksin.

Kimmo vältteli lapsiaan, sillä häpesi heilua heidän edessään humalassa. Ja koska hän oli lähes aina humalassa, hän ei ollut koskaan kotona. Paitsi öisin.

”Minähän en ole ollut lasteni kanssa ollenkaan. Ensin juomisen ja sitten työkiireiden takia. Se on tosiasia. Sitä on turha kiistää. Eija sanoi, että joku päivä minä vielä kadun sitä.”

Humalassa Kimmon persoonallisuus muuttui täysin.

”Olin aina pahapäinen kännissä, aina. Haastoin riitaa, mutta Eija ei koskaan lähtenyt sanaharkkaan mukaan. Antoi mun mesota yksin. Ja sehän se suututtikin, kun rouva ei sanonut mitään, pystyi hillitsemään itsensä.”

Silloinkin Eija pysyi hiljaa, kun Kimmo soitti hänelle keskellä yötä hallilta humalassa ja vaati hakemaan kotiin. Eijan oli pakko nostaa nukkuvat lapset autoon ja lähteä hakemaan miestään kotiin. Lapset heräsivät ja olivat peloissaan.

”En käynyt vaimoon koskaan käsiksi, mutta henkistä väkivaltaa kyllä käytin”, Riihimäki sanoo.

Hoito auttoi

Vuonna 2002 Kimmo Riihimäki oli menettänyt viimeisenkin työmiehensä. Firmalla oli velkaa omakotitalon verran, mutta sitä hän ei edes tiennyt.

Eräänä päivänä Eija vei lasta lääkäriin ja näki miehensä istuvan puiston penkillä umpihumalassa muiden alkoholistien ympäröimänä.

Ennen tätä Kimmo oli juonut hallillaan. Sen jälkeen hän alkoi viihtyä kapakoissa ja etsi aamuisin autoaan, koska ei muistanut mihin oli sen jättänyt.

Puiston penkillä Kimmo oli saavuttanut ryyppäämisessään jälleen uuden tason. Alimman mahdollisen.

”Kun kuulin siitä, ihmettelin, että olenko todella ollut kylällä puuhapussin kanssa heilumassa muiden deekujen kanssa. En muistanut siitä mitään.”

Kimmo ei muistanut muitakaan viimeisen, kaksi viikkoa kestäneen ryyppyreissunsa tapahtumia. Ei puhelua, jossa käski veljeään lopettamaan firmansa. Eikä sitä, että soitti ja haukkui asiakkaansa.

Mutta hän muisti vaimonsa sanat.

Jos joskus haluat lopettaa juomisen, minä tiedän paikan, minne mennä.

Kimmon isä oli kertonut Eijalle Lapualla annettavasta Minnesota-hoidosta. Hänen tuttunsa oli kävellyt kuukauden hoidosta raittiina miehenä ulos.

Nyt Kimmo käveli vaimonsa luo, katsoi häntä sumeilla silmillään ja sanoi sanan, jota Eija oli odottanut vuosia.

Lähdetään.

Lapset tutuiksi

Nyt, neljätoista vuotta myöhemmin, Kimmo Riihimäki kapuaa omakotitalon katolle ja tarttuu heti toimeen. Tätä hän edelleen tekisi mieluiten, mutta aikaa siihen on koko ajan vähemmän.

Häme-sana yrityksen nimessä on enää muisto menneestä. Firma on laajentunut vauhdilla koko Suomeen, ja tänä keväänä alkaa Ruotsin valloitus. Siellä katontekijöitä odottaa neitseellinen markkinarako, ja Riihimäki on innoissaan.

”Siellä ei ala ole niin järjestäytynyt kuin Suomessa, meno on kuin meillä 70-luvulla. Kattotarpeet ostetaan rautakaupasta, valmiita paketteja ei tarjota.”

Firman menestyminen on Riihimäelle tärkeää, mutta sen tuomaa rahaa hän pitää asian huonona puolena.

”Raha ei motivoi minua mitenkään. Mutta se motivoi, että mahdollisimman suuri sakki saisi tästä leivän itselleen.”

Riihimäki haluaa laittaa rahan eteenpäin investoinneilla. Säätiön kautta hän auttaa kädentaidoista kiinnostuneita nuoria työllistymään.

Mutta mitä hän ajattelee menneisyydestään?

”Kaikki on pitänyt tapahtua, että tässä ollaan. Ei se ole tänä päivänä minulle ja vaimolle negatiivinen asia. Se on käsitelty asia. Kaikki on kääntynyt positiiviseksi ja niistä voidaan positiivisessa mielessä keskustella.”

Mutta ainahan moinen menneisyys arpia jättää, kyllä Kimmo sen tietää. Hän tutustuu aikuisiin lapsiinsa vasta nyt. Kimmon kuudes lapsi, 12-vuotias kuopus, ei ole kärsinyt isänsä alkoholismista, mutta kovasta työnteosta kyllä.

Kimmo Riihimäki ei ole varma, lähtevätkö arvet koskaan pois, mutta sen hän tietää, että niiden kanssa oppii elämään. Vain sillä on nyt merkitystä.

”Ja sillä, ettei kenenkään tarvitse enää koskaan pelätä minun vuokseni. Ei koskaan enää.”

Artikkeli on ilmestynyt Seurassa 17/2016