Unelmien mies olikin väkivaltainen: Sharona pakeni miestään Suomeen

Sharona Hammermann uskoi löytäneensä unelmiensa miehen, mutta tämä olikin väkivaltainen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Minulla kävi huono tuuri, sillä kaikki miehet eivät ole pahoja”, Sharona Hammermann sanoo.

Sharona Hammermann uskoi löytäneensä unelmiensa miehen, mutta tämä olikin väkivaltainen.
Teksti:
Pirjo Kemppinen

Sharona Hammermann suunnitteli lähtönsä jokaisen yksityiskohdan etukäteen. Kaiken oli onnistuttava, sillä toista tilaisuutta ei tulisi.

Lähtöpäivän aamu toistui samanlaisena kuin kaikki muutkin jo vuosien ajan. Sharona nousi ylös viideltä ehtiäkseen keittää aviomiehelleen kahvin ja tarkalleen kolmen desilitran annoksen puuroa ennen kuin tämä heräisi. Tasan kello seitsemän hän seisoi eteisessä ulko-oven vieressä, ojensi töihin lähtevälle miehelle avaimet ja eväät.

”Hauskaa päivää, nähdään myöhemmin”, Sharona toivotti.

Miehen lähdettyä Sharona haki alakerran varastosta kaksi matkalaukkua, pakkasi niihin etukäteen valitsemansa vaatteet, kävi suihkussa ja meikkasi. Hän petasi sängyn ja vei roskat ulos. Viimeisenä hän asetti keittiön pöydälle miehelle osoittamansa kirjeen ja avaimensa.

Taksi saapui sovitusti yhdeksältä. Matkalla lentokentälle Sharonan ainoa tunne oli syyllisyys. Ei lähdöstä, vaan siitä, ettei hän ehtinyt valmistaa miehelleen seuraavaa ateriaa.

Oli maanantai, 21. toukokuuta 2012. Sharona jätti taakseen seitsemän vuotta väkivaltaisessa liitossa.

”Pitkään mietin, kuka oikein olin niiden vuosien aikana? Mitä minulle tapahtui ja miksi?”

Unelmien mies

Sharona tutustui mieheen sattumalta internetissä keväällä 2005.

”Mikä Adonis!” hän huokasi nähtyään miehen kuvan.

Ensin hän epäili, ettei personal trainerina uraa tekevä komistus voisi olla hänestä kiinnostunut. Mies oli kuitenkin sinnikäs ja yhteisiä keskustelun aiheita löytyi runsaasti. Juutalaisuus, musiikki, ongelmalliset perhesuhteet… Kohtalolta tuntui sekin, että mies asui Los Angelesissa.

Sharona opiskeli keittiömestariksi Havaijilla. Valmistuttuaan vuonna 2002 hän palasi Suomeen, mutta kyläili usein Los Angelesiin asettuneiden opiskelukavereiden luona. Lentoliput olivat valmiina jo seuraavalle, elokuuhun 2005 ajoitetulle matkalle.

Kesän aikana Sharonan ja miehen keskusteluista tuli lähes päivittäisiä. Kumpikin odotti Sharonan elokuista matkaa ja ensimmäistä kohtaamista. Sharona sopi tapaamisen heti Los Angelesiin saavuttuaan. Rakkaus roihahti Starbucks-kahvilan pihalla. 193 senttimetriä pitkä, lihaksikas mies halasi jännityksestä tärisevää, 159-senttistä Sharonaa. Miehen käsien ympäröimänä hän oli suojassa kaikelta pahalta.

”Nyt on kaikki hyvin”, hän ajatteli.

Seuraavan kolmen viikon ajan he olivat erottamattomat. Niiden lopulla Sharona soitti työnantajalleen Suomeen ja sopi kolmesta ylimääräisestä lomaviikosta.

”Olin niin rakastunut.”

Yhteisen ajan päättyessä mies polvistui Sharonan eteen, kertoi löytäneensä tulevien lastensa äidin ja kosi.

Sharona palasi Suomeen kihlautuneena. 95-vuotias isoisä oli riemuissaan kuultuaan, että tuleva sulhanen on juutalainen. Hän halusi järjestää lapsen lapselleen suuret häät. Kun Sharona palasi Yhdysvaltoihin marraskuun alussa, hääpäivä oli päätetty, juhlapaikka varattu ja vieraslista aluillaan.

Isoisä kuoli joulukuun puolivälissä. Jonkin ajan kuluttua Sharona huomasi, että hänen mukanaan hautautuivat myös hääsuunnitelmat. Jälkeenpäin hän ymmärsi, että se sinetöi aviomiehen vallan.

”Hän tajusi olevansa ainoa, johon voin nojautua.”

Heidät vihittiin Las Vegasissa, netin kautta vuokratussa hääkappelissa 4. maaliskuuta 2006. Sharona oli onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

”En saanut unelmahäitä, mutta sain unelmieni miehen.”

Miehen pihdeissä

Kuukausi häiden jälkeen Sharona istui miehensä kainalossa kotisohvalla, kun raivo ryöpsähti ensimmäisen kerran. Mies tarttui Sharonaa käsivarsista, nosti ja heitti kuin räsynuken sohvan yli lattialle.

”Olin sokissa. En ymmärtänyt, mitä tapahtui.”

Hän itki ja rutisti sohvalta vetämäänsä vilttiä ympärilleen.

”Shut up, you fucking bitch! Look what you made me do!” (Turpa kiinni, saatanan ämmä! Katso mitä sait minut tekemään!), mies karjui.

Hänen mielestään mitään ei olisi tapahtunut, ellei Sharona olisi ärsyttänyt häntä. Kun hän toisti sitä riittävän monta kertaa, Sharona uskoi. Hän varmasti teki jotain väärin. Hän aneli mieheltä anteeksi.

”Tein niin vuosi toisensa perään. Hän oli taitava. Hän sai minut tuntemaan olevani kaikkeen syyllinen.”

Tilannetta ei helpottanut se, että Sharona oli taloudellisestikin riippuvainen miehestään.

”Kuulin yhä uudelleen, kuinka moni nainen olisi onnellinen kengissäni.”

Kiitollisuutta osoittaakseen hän pyrki täydellisyyteen kodinhoitajana. Hän valmisti miehelle päivittäin viisi ateriaa, jotka sisälsivät täsmälleen määrätyt määrät rasvaa, hiilihydraatteja ja proteiineja. Hän siivosi, pesi pyykit ja silitti.

”Hän antoi ymmärtää, että se kaikki oli vähintä, mitä voin tehdä. Hänen elämänsä oli niin raskasta, koska hän joutui elättämään minua.”

Sharona yritti löytää töitä, mutta ilman autoa se oli mahdotonta. Miehen autoa hän ei saanut käyttää.

”Koko ajan pienenin ja pienenin. Minulla ei ollut enää mitään arvoa. Uskoin olevani surkea ja hyödytön vaimo.”

Onnen muruja

Onnellisiakin hetkiä oli. Syntymä- ja ystävänpäivinä mies antoi lahjoja ja toi kukkia. Erääseen Tiffanylta ostettuun kaulakoruun hän kaiverrutti rakkauden tunnustuksensa. Urheilutapahtumia katsoessaan ja elokuvissa he istuivat käsi kädessä. Kun he joskus harvoin tapasivat yhdessä miehen ystäviä, mies ylisti heille vaimoaan.

”Sellaisina hetkinä ajattelin, että onhan meillä asiat hyvin. Valehtelin itselleni. Minulla oli niin suuri halu saada avioliitto onnistumaan.”

Omia ystäviään Sharona ei tavannut. Häntä hävetti.

”He perustivat perheitä ja näin, minkälaista elämän pitäisi olla. Minä olin epäonnistunut.”

Kun mies rutisti syliinsä, kuten ensimmäisellä tapaamisella, Sharona takertui toivoon.

”Ehkä hän rakastaa minua, jos yritän vielä enemmän.”

Viimeinen kerta

Mies ei koskaan lyönyt Sharonaa nyrkeillä. Pahinta ei ehkä ollutkaan fyysinen, vaan henkinen väkivalta. Sharonalla ei ollut arvoa. Hän oli mitätön.

Pahaa oloaan tai mielipahaansa hän ei voinut näyttää.

”En saanut itkeä, etteivät naapurit kuulisi ja hälyttäisi poliisia.”

Sharona laihtui ja hiukset lähtivät tuppoina irti. Hän heräsi öisin oksentamaan, kun vatsahapot nousivat ylös ruokatorveen. Se sattui.

Eräänä yönä kivut raastoivat jälleen.

”Oli kuin kurkkuuni olisi kaadettu etikkaa.”

Mies heräsi oksentamisen ääniin ja suuttui. ”Katso, minkä näköinen olet. Teet tuon tahallasi saadaksesi muut syyttämään minua”, hän raivosi.

Sharona painoi enää 44 kiloa.

Sitten tuli kerta, jolloin hän ei voinut enää ummistaa silmiään.

Sharona oli menossa suihkuun joulukuussa 2011, kun hän pysähtyi katsomaan itseään kylpyhuoneen kokovartalopeilistä. Mustelmaiset kädenjäljet risteilivät pitkin laihaa vartaloa. Väkivalta oli alkanut edellisenä iltana, kun Sharona oli kysynyt, miksi mies ei ollut tuonut dieettilimsaa. Sehän oli tarjouksessa hänen työpaikkansa viereisessä kaupassa.

”Hän nosti minut käsivarsista kiinni pitäen ylös ja löi seinään. Sitten hän kuristi. Luulin kuolevani.”

Peiliin katsoessaan hän havahtui. Ei ollut myöhäistä.

”Haluan jonkun, joka arvostaa minua. Haluan oikean perheen. Minullakin on oikeus olla onnellinen.”

Sharona suunnitteli lähtöään kuukausia. Hän oli varma, ettei selviäisi hengissä, jos mies saisi tietää hänen aikeistaan.

Päästyään lentokoneeseen hän lähetti miehelle tekstiviestin, jossa kehotti lukemaan keittiön pöydälle jättämänsä kirjeen. Siinäkään hän ei moittinut miestä, vaan selitti, etteivät he voisi olla onnellisia yhdessä.

Kahdeksan päivän kuluttua Sharona sai sähköpostin: ”Call me”. Sharona ohjasi sen juristilleen. Sen jälkeen hän ei ole miehestä kuullut. Avioero tuli voimaan helmikuussa 2013.

Ehjäksi

Suomeen palatessaan Sharona oli pirstaleina. Kuka hän oikeastaan oli? Miksi hänestä tuli uhri? Sharonan itsetunto on horjunut aina.

”Mielestäni en ollut koskaan riittävän hyvä.”

Sharonan isä kuoli, kun hän oli puolitoistavuotias. Teini-ikäisenä hän sai tietää isän tehneen itsemurhan.

”Olin vasta vauva. Miksi hän ei halunnut nähdä minun kasvavan? Enkö kelvannut?”

Ihmissuhteissaan hän yritti miellyttää tullakseen hyväksytyksi.

”Hakeuduin kontrolloivien ja vallanhaluisten ihmisten luo.”

Sharona kävi menneisyyttään läpi terapeutin vastaanotolla. Ystävät ovat olleet kuitenkin tärkein tuki.

”Heidän avullaan ymmärsin, etten tehnyt mitään väärin. Minun ei tarvitse hävetä. En epäonnistunut, vaan yritin parhaani.”

Jo lapsena Sharonan haave oli saada kolme lasta. Väkivaltaista miestään hän ei halunnut lastensa isäksi. Luovuttanut hän ei ole. Unelmissa on edelleen ainakin yksi lapsi ja onnellinen perhe-elämä.

”Minulla kävi huono tuuri, mutta kaikki miehet eivät ole pahoja. Olen joutunut tapaamaan sammakoita ennen kuin prinssi löytyy, mutta luotan rakkauteen.”

X