Perinnöllistä tautia sairastava Risto: ”Uusi munuainen oli kuin lottovoitto”

Viime vuoden helmikuussa Risto Salmi sai kauan odotetun soiton aamuneljältä. Helsingissä häntä odotti elinluovuttajalta saatu munuainen. Jo kahdeksalta hän oli leikkauspöydällä.
Hanna Vilo
Terveystarinat 10.12.2016 07:57

Risto Salmen, 64, perinnöllinen munuaistauti alkoi pahentua viidenkympin jälkeen. Isän puolelta periytyvä munuaisten monirakkulatauti oli diagnosoitu myös Salmen kolmella sisaruksella, joten Salmi tiesi suurin piirtein mitä oli odotettavissa. Munuaisiin alkoi kasvaa isoja, jopa kananmunankokoisia rakkuloita, jotka vähitellen alkoivat haitata koko kehon toimintoja.

Näin tauti alkoi

Viisikymppisenä huomasin suihkussa käydessä, että kyljet alkoivat pullistua ulospäin. Tiesin, että se oli merkki munuaisiin tulleista rakkuloista. Vähitellen myös hengittäminen alkoi vaikeutua ja nesteet kertyä kehoon. Koska sairaus on perinnöllinen, olin vuosia lääkärin tarkkailussa, ja oireita yritettiin mahdollisimman pitkään hoitaa lääkkeillä.

Lopulta olo alkoi tuntua niin uupuneelta, etten pystynyt enää tekemään töitä. Yhdellä lääkärikerralla veriarvoni olivat niin huonot, että minut määrättiin suoraan dialyysiin eli keinomunuaishoitoon. Kun kuona-aineet poistuivat verestä, olo virkistyi vartissa.

Sen jälkeen kävin sairaalassa opettelemassa dialyysihoidon tekoa itselleni, ja myöhemmin sain laitteen kotiini. Tein dialyysihoitoa kotona kuutena päivänä viikossa. Koska olin muuten täysin terve, pääsin myös elinsiirtojonoon. Tiesin, että uutta munuaista saattoi joutua odottamaan jopa vuosia, ja kännykän piti olla aina päällä, jos sairaalasta tulisi soitto. Vuoden verran ajatukset pyörivät koko ajan mahdollisen soiton ympärillä, mutta sen jälkeen turruin tilanteeseen ja unohdin koko asian.

Sairaalaan

Kolme vuotta myöhemmin helmikuussa puhelin soi aamuneljältä. Arvasin heti, mistä oli kyse. Sairaalasta sanottiin, että aikaa ei ole hukattavana, vaan käskettiin hypätä heti taksiin ja tulla Helsinkiin.

Olo oli silloin aika pöllähtänyt. Mietin, oliko puhelu totta ja saisinko todella uuden munuaisen. Aamukahdeksalta kaikki tarvittavat kokeet oli kuitenkin jo tehty, ja olin leikkauspöydällä. Leikkaus kesti noin viisi tuntia. Sen jälkeen oloni oli todella kipeä ja sain paljon kipulääkkeitä. Sairaalassa jouduin olemaan viikon.

Onnekseni uusi munuainen lähti toimimaan vähitellen, enkä joutunut enää tekemään dialyysihoitoa. Oloni alkoi parantua nopeasti. Vuosien mittaan olin kuitenkin niin tottunut dialyysihoitoon, että iltaisin aioin melkein vaistomaisesti ryhtyä siihen. Vasta vähän ajan päästä muistin, etten enää tarvitse sitä. Se tuntui mahtavalta.

Tässä ja nyt

Leikkauksen aikaan lotossa oli ennätyksellisen suuri päävoitto. Kaverini kysyi, kumman ottaisin mieluummin, suuren lottovoiton vai uuden munuaisen. Minulla asiasta ei ollut minkäänlaista epäselvyyttä. Minä sain lottovoittoni sairaalan leikkauspöydällä.

Tunnen valtavaa kiitollisuutta saamastani uudesta munuaisesta ja uudesta elämästä. Lääkärit ovat kertoneet, että uusi munuainen toimii nykyään noin 70 prosentin teholla, mutta se riittää hyvin.

Terveys ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan asia, jota arvostan päivittäin. Suomessa ei kerrota, keneltä elinsiirrossa saatu elin on peräisin. Jos tiedon saisi, veisin kukan kiitokseksi omaisille.

Dialyysihoidon aikana tunsin olevani aika yksin sairauden kanssa. Jotenkin vain sopeuduin siihen ja ajattelin, että tämä on nyt minun juttuni ja minun täytyy hoitaa se. Nyt jälkeenpäin olen toiminut vertaisvetäjänä munuaissairauspotilaiden ryhmälle. Olen myös käynyt katsomassa ihmisiä sairaalassa ja kertonut omista kokemuksistani. Sillä tavalla olen yrittänyt kannustaa jaksamiseen.

Keskustelu