Veli Pohjonen rakastui Afrikkaan 40 vuotta sitten - Paikallisiin sai kosketuksen vain palvelusväkenä
Veli Pohjonen lähti 40 vuotta sitten metsäntutkimuksen asiantuntijaksi Afrikkaan, ja maanosa vei hänen sydämensä. Kun tuli aika palata Suomeen, kotimaan metsät ovat auttanut häntä sopeutumaan.
Afrikan muistot näkyvät ja kuuluvat Veli Pohjosen Kuusamon kodissa. Tansanialaiseen tapaan hänkään ei koputa sisään tullessaan vaan huutaa ovelta ”hodi hodi”.
Kun hanki alkaa kevättalvella kantaa ja sulaa viimein pois, Kuusamon Vasaraperällä asuva Veli Pohjonen, 69, on elementissään. Hän kulkee isältään perimällään metsäpalstalla, usein karsintasaha mukana. Metsänhoidon ja lenkkeilyn lomassa metsänhoitotieteen dosentti ehtii seurustella peippojen ja metsäkirvisten kanssa.
Pohjonen teki pitkälti työuransa Itä-Afrikassa, jossa metsään pääsi ympäri vuoden. Se oli yksi syy siihen, miksi mies viihtyi siellä niin hyvin.
Alussa oli kuitenkin idealismi.
Nuoruuden innolla
Pohjonen päätyi opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä aina tohtoriksi asti, vaikka isä toivoi pojasta jatkajaa Kemissä toimineelle yritykselleen.
Valmistuttuaan Pohjonen työskenteli Oulun yliopistossa Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksen tutkijana, kun hän huomasi lehdessä ilmoituksen Tansanian maatalousprojektista. Hän oli kolmen alle kouluikäisen lapsen isä, ja elämä oli vakiintunut perhe-elämän ja työpaikan ympärille, mutta hän päätti hakea työpaikkaa.
Nyt nuoruuden innostus hieman hymyilyttää.
”Palkasta muistin kysyä vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo lähdössä.”
Ennen komennusta Veli Pohjonen kävi läpi kahden viikon perehdytyksen. Mikään ei kuitenkaan voinut valmistaa häntä siihen, mitä oli edessä.
”Tuntuu, että kehitysavun merkitystä ei Suomessa enää ymmärretä. Rahoitusta leikataan rajusti, ja samaan aikaan tuskaillaan maahanmuuttajien kanssa”, Pohjonen pahoittelee. © Vesa Tyni
Uuden alku
Kun perhe astui ulos lentokentältä Dar es Salaamissa kesäkuussa 1977, vastassa oli täysin uusi maailma. Trooppinen ilma iski vasten kasvoja kuin kotisaunan löyly. Lapset juoksivat ympäriinsä, ja ilmassa oli uuden alkua.
Pohjosen työnä oli opettaa tutkijoita raporttien kirjoittamisessa. Ennen lähtöä hän oli suunnitellut, mitä kaikkea haluaisi projektin aikana saavuttaa. Pian hän sai huomata, etteivät asiat Afrikassa sujuneet omien suunnitelmien mukaisesti.
”Into oli kova, mutta kulttuurierojen ja byrokratian vuoksi työ osoittautui vaikeaksi. Asiat etenivät kovin hitaasti suomalaiseen makuun. Siinä mielessä projekti oli pettymys.”
Tansaniasta Pohjoset muuttivat Yhdysvaltoihin ja sieltä takaisin Suomeen.
Puolitoista vuotta Tansaniassa olivat kuitenkin saaneet perheen ihastumaan Afrikan mantereeseen. Suomeen palattuaan Pohjonen alkoi etsiä heti seuraavaa kohdetta.
Maassa maan tavalla
Seuraavaksi perhe suuntasi 1980-luvun alussa Etiopiaan. Suomi oli mukana metsänistutusprojektissa, jonka johtoon Pohjonen valittiin.
”Etiopiassa saimme aikaiseksi huikeita saavutuksia. Meillä oli oikea dream team. Metsä kasvaa nyt alueilla, joissa eroosio oli tehnyt tuhojaan.”
Etiopiassa elettiin kommunistisen hirmuhallinnon alaisuudessa. Sekasortoisen poliittisen tilanteen lisäksi maa kärsi kuivuudesta.
Muiden ulkomaalaisten tapaan Pohjoset asuivat aidatulla ja tarkoin varjellulla alueella.
”Aseistettuja sotilaita oli paljon, ja öisin oli ulkonaliikkumiskielto. Ihmiset tarkkailivat ja ilmiantoivat toisiaan pienimmistäkin rikkeistä.”
Yksi suurimmista muutoksista suomalaiseen arkielämään verrattuna oli Afrikassa palvelusväen määrä. Oli tavallista, että perheellä oli apuna jopa kymmenen ulkopuolista työntekijää.
Pohjosia käytäntö alkuun oudoksutti, mutta tuttavien ohjeistuksesta hekin palkkasivat muutaman luottohenkilön. Lastenhoitaja huolehti perheen kuopuksesta, talon vartiointi oli uskottu neljälle vartijalle, ja house boy hoiti talonmiehen virkaa.
Shamba boy piti huolen puutarhasta ja horse boy perheen hevosesta. Lisäksi sauna boy lämmitti saunan joka keskiviikko.
Paitsi työntekijöitä, luottohenkilöt olivat perheelle lähes ainoita kontakteja paikallisiin.
”Karu totuus on, että ulkomaankomennuksilla aikaa vietetään suurelta osin omissa yhteisöissä”, Pohjonen kertoo.
”Meillä oli muiden pohjoismaalaisten kanssa paljon yhteisiä illanviettoja ja harrastuksia. Kävimme myös metsästämässä ja tutustumassa ympäristöön.”
Afrikassa Veli toimi välillä kanttorina. Rakas flyygeli odotti soittajaansa Suomessa. © Vesa Tyni
Koko koti pakettiin
Pohjosten Kuusamon talossa näkee, että musiikki on perheen sydäntä lähellä. Komea ja arvokas flyygeli on olohuoneessa paraatipaikalla, ja hanuri käyttövalmiina vieressä.
Flyygeli ei seurannut perhettä Afrikan komennuksille, mutta pianon Pohjonen on rahdannut jokaiselle reissulle, samoin laatikollisen Fazerin toivelaulukirjoja.
Pohjonen kertoo, että mantereelta toiselle muuttaessa koko koti on saatava pakettiin lyhyessä ajassa.
”Afrikkaan on vietävä kaikki huonekaluista ja astioista lähtien. Takaisin tullessa edessä on aina jonkinlainen paluushokki, kun purkaa tavaroita kontista tyhjään kotiin.”
Pohjosen onneksi vaimo Pirjo oli alusta lähtien täysillä mukana miehen Afrikka-projekteissa. Myös lapset sopeutuivat uusiin oloihin ”ällistyttävän hyvin”.
Perheen nyt jo aikuiset lapset kävivät koulunsa Etiopiassa ja solmivat siellä elinikäisiä ystävyyksiä.
”Ne olivat heille merkityksellisiä vuosia siitä huolimatta, että he joutuivat kohtaamaan siellä myös ikäviä asioita. Ihmiset olivat vihaisia länsimaalaisille, ja kerran lapsia kivitettiin koulumatkalla sillä seurauksella, että he alkoivat kulkea kouluun autolla.”
Muutenkin Pohjonen uskoo, että Afrikan vuodet opettivat heistä suvaitsevaisia ja avarakatseisia.
”Lapset ovat nähneet, että elää voi monella tavalla. Vaikka kuuluimme itse valkoiseen eliittiin, moniarvoisuus oli Afrikassa jatkuvasti läsnä.”
Veli Pohjonen palasi takaisin
Etiopian komennuksen jälkeen Pohjoset palasivat kuudeksi vuodeksi Suomeen. Seuraavaksi pariskunnan matka jatkui kahdeksi vuodeksi Sansibariin, jonne aikuistuvat lapset eivät enää heitä seuranneet.
Sieltä he muuttivat neljäksi vuodeksi Tansaniaan ja sitten taas Suomeen, Koillis-Lappiin, jossa Pohjonen toimi Värriön tutkimusaseman johtajana. Edessä oli vielä neljä vuotta Etiopiassa ja puoli vuotta Sudanissa.
Kun Pohjosen isä kuoli, ja hänen Yli-Kitkan rantaan rakentamansa huvilan kohtalo tuli ratkaistavaksi, Pohjoset tekivät päätöksen: he muuttaisivat Kuusamoon sitten, kun Afrikan reissut olisi tehty.
Muutto koitti vappuna 2014.
Pariskunta purki kontteja Kuusamon huvilalla tietoisena siitä, että tekivät sen nyt viimeistä kertaa. Eläkepäivät Afrikan lämmössä olisivat maistuneet molemmille, mutta sitä varten olisi pitänyt olla enemmän rahaa säästössä. Kolmen pallolaajennuksen läpikäyneenä Veli Pohjonen tietää, kuinka arvokasta sairaanhoito Afrikassa on.
Mutta onneksi Kuusamon kevät näytti parastaan: valoa riitti pitkälle yöhön, ympärillä oli upea luonto ja edessä järvi täynnä kalaa.
Kaikki oli yhtä riemua.
Totuttelu takaisin neljään vuodenaikaan tuntui ihmeelliseltä. Illat pitenivät ja valon määrä juovutti. Pirjolta valo vei yöunet, mutta Veli jatkoi Afrikassa omaksumaansa päivärytmiä.
”Afrikassahan kellonajan tietää tarkalleen siitä, milloin aurinko nousee ja laskee. Totuin menemään nukkumaan auringon laskiessa ja heräämään sen noustessa.”
Viimeisiltä työkomennuksilta Veli kaipaa erityisesti huippuluokan tiimiään. Kuvassa Lauri Tamminen (vas.), Daniel Jaleta ja Veli
Elintärkeä metsä
Sudanin 40 asteen kuumuuden ja letkeän elämänmenon jälkeen hiljainen erämaa tuntui kuitenkin myös oudon yksinäiseltä. Kun Veli Pohjonen meni Afrikassa metsään, vastaan tuli aina ihmisiä. He tekivät töitä, hakivat puita ja kasvattivat mehiläisiä.
Kuusamossa pystyi kävelemään koko päivän metsässä ilman, että kukaan tuli vastaan.
”Afrikassa oli koko ajan tekemisen meininki, mutta täällä ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta. Olen vähän surullinen siitä, että Suomesta on hävinnyt metsäyrittäjyys. Moottorisahan ääni kantautuu korviin enää harvoin.”
Metsä oli kuitenkin se, mikä auttoi Pohjosta eniten Suomeen sopeutumisessa. Metsänomistajana hän pääsi heti mukaan paikalliseen hirviporukkaan ja sai sitä kautta ympärilleen oman sosiaalisen porukan.
Hän kokee, että metsällä käyminen on paikannut maaseudulla vallinneen kyläilykulttuurin häviämistä.
”Nuotion ympärillä oppii tuntemaan kaikki, ja siellä kuulee mahtavia juttuja. Saalis ei lopulta ole edes kovin tärkeää.”
Talven hämärässä Pohjosella on edelleen opettelemista. Hän sietää kaamoksen, kun pysyttelee kotona kirjoitustöidensä äärellä. Hänellä on kaksi blogia, ja niiden lisäksi hän kirjoittaa muistelmiaan. Silloin tällöin tulee pyyntöjä luennoimaan. Keittiön ikkunasta voi tarkkailla auringon liikkumista horisontin pinnassa.
Välillä pariskunta kaivaa esille valokuva-arkistonsa, laittaa soimaan Swahili jazzia ja muistelee värikkäitä Afrikan vuosiaan. Helsingissä käydessään he käyvät syömässä hyvää etiopialaista ruokaa.
Kuusamossa on nyt hyvä, mutta seikkailija Pohjosessa elää yhä.