10 kysymystä: Ovatko aggressio ja viha lisääntyneet?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kuva: Colourbox
Vihamieliset tunteet voivat syntyä jo lapsuudessa. Tunteitaan voi kuitenkin oppia hallitsemaan.

1. Onko tunteiden tunnistaminen ja hallitseminen kaikille yhtä helppoa?

Ei, synnynnäinen temperamentti vaikuttaa jonkin verran. Merkittävä osuus on sillä, millaisten vuorovaikutussuhteiden keskellä lapsi ensimmäiset vuotensa viettää. Yksi vihamielisyyden muoto syntyy, kun lapsen tarpeet ja tunteet sivuutetaan. Lapsi oppii itsekin olemaan välittämättä niistä. Kun pettymyksiä kerää toistuvasti sisäänsä, tinki tulee täyteen. Silloin ihminen voi käyttäytyä hyvinkin raivokkaasti. Tunteiden hallinta on vaikeaa erityisesti epävakaille persoonille, joita on 0,6 prosenttia väestöstä. Lievempää muotoa on paljon useammalla.

2. Voiko lapsena opittuja malleja tunteiden hallinnassa muuttaa aikuisena?

Se on täysin mahdollista, mutta hankalaa. Muutos vaatii suotuisat olosuhteet, kuten hyviä vuorovaikutussuhteita sekä oman paikan löytämistä maailmassa. Aiemmasta roolista pitää myös haluta pois. Apua tunteiden säätelyyn voi oppia psykoterapiassa. Ihminen on hyvin muuntumiskykyinen, mutta joillakin kapasiteettia on toki enemmän kuin toisilla.

3. Voiko tunnemyrskyn tyynnyttää?

Jos parivuotiaalla lapsella olisi täydet valtuudet toimia, tapahtuisi kamalia. Kasvaessaan lapsi oppii, ettei aina voi raivota vaikka raivostuttaa. On välttämätöntä oppia tunnistamaan ensisijainen tunne, mistä raivo toissijaisena syntyy. Se ei yleensä ole salonkikelpoinen, eikä sen olemassaoloa mielellään myönnä. Esimerkiksi loukatuksi tulleen ensisijainen tunne voi olla häpeä, jonka johdannaisena raivo syntyy. Raivoon voi päätyä pelästymisen nolostumisesta tai kateudesta toisia kohtaan. Häpeä, pelko ja kateuskin ovat normaaleja tunteita, eikä niiden tarvitse sanella kaikkea tekemistä aggression muodossa.

4. Miten kielteisiä tunteita olisi hyvä purkaa?

Jos esimerkiksi huomaa pelästyneensä ja voi todeta, että tilanteessa on normaalia pelästyä, paine raivoon vähenee. Niinkin hankalaa tunnetta kuin kateutta voi käsitellä. Tilanteessa voi yrittää vaikka nähdä koomisia piirteitä. Tai sitten voi vain yksinkertaisesti päättää, ettei raivoa, siirtyä sivulle ja miettiä tilannetta seuraavaan päivään. Ikävien tunteiden purkaminen on hankalaa ihmisillä, jotka ovat syystä tai toisesta raivoa täynnä ja ovat taipuvaisia näkemään asiat mustavalkoisina. Jotkut taas saavat vihasta pontta toiminnalleen.

5. Onko aggressio vaikea tunnistaa?

Joitakin ihmisiä aggressio vie mukanaan. Ihmisellä ei joko ole edellytyksiä tai halua eritellä omaa raivokkuuttaan. En tiedä, ovatko vihapuheet lisääntyneet, mutta niiden foorumit ovat muuttuneet. Internetin keskustelupalstat ovat vessanseiniä, joihin voi nimettömästi purkautua. Keskustelua niissä ei käydä, vaan kirjoittajat tyydyttäytyvät mielensisäisesti. Esimerkiksi kateutta tunteva ihminen panettelee viemäripalstoilla toisia ja ottaa itselleen asiantuntijaroolin. Hän yrittää sillä tavoin pärjätä omien vaikeiden tunteiden, kuten kaunan, kateuden ja pelon kanssa. Tasapainoisesti kehittynyt ihminen ei mene nettiin raivoamaan ja vihaamaan.

6. Onko aggressio toisia kohtaan lisääntynyt?

Tilastojen valossa ei näytä siltä. Esimerkiksi henkirikosten määrän ajatellaan heijastelevan väkivaltaisuuden määrää yleensä. Viiden viime vuoden aikana henkirikoksia on tapahtunut vähemmän kuin edellisenä viisivuotiskautena. Yksi syy lisääntymisen tunteeseen on, että uutisointi henkirikoksista on viihteellistynyt ja niihin kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota. Esimerkiksi kieltolain aikaan henkirikoksia tapahtui väestöön suhteutettuna kolme kertaa enemmän kuin nyt.

7. Tähtääkö nykyelämä liikaa mielihyvään?

Ihminen on aina tähdännyt siihen. Nykyisen työelämän vaatimukset ovat kasvaneet. Esimerkiksi ennen paranoidi persoonallisuushäiriöinen pärjäsi yövartijana, kun tehtävänä oli kulkea taskulampun kanssa ja epäilläkaikkea mahdollista. Nykyisin hänen pitää olla sosiaalinen, hallita elektronista välineistöä ja jopa pr-tehtäviä.

Ihmisistä suunnilleen yksi viidestätoista täyttää persoonallisuushäiriöisen kriteerit. Työelämässä oleminen kertoo ihmisestä melko paljon: jos ei sopeudu, syrjäytyy. Esimerkiksi henkirikoksen miesuhreista ja tekijöistä valtaosa on työikäisiä, mutta työelämän ulkopuolella olevia. Kansakunnassa näkyy polarisaatiota, eriytymistä, sillä syrjäytyminen jatkuu useammassa sukupolvessa. Pienen ryhmän moninkertainen syrjäytyminen ennakoi usein vankilaa. Perhesurmaajat kokevat teon jälkeenkin olevansa itse uhreja.

8. Mistä viha rakkaita kohtaan kumpuaa perhesurmissa?

Kyse on sairaalloisesti kanavoituneesta vihasta. On tyypillistä, että perhesurmaajat kokevat teon jälkeenkin olevansa itse uhreja. Heille on ominaista poikkeavalla tavalla rakentunut minäkuva ja narsismi. Kun elämä meneekin jostain syystä pieleen, kokemus uhrina olemisesta on äärimmäinen. Avun hakeminen ei ole mikään vaihtoehto, vaan asiat ratkaistaan itse, kuin pienimuotoisella maailmanlopulla. Syyt ovat syvällä tekijöissä, mutta toki voidaan spekuloida sillä, että nyky-yhteiskunta korostaa narsismia. Ylpeys esimerkiksi duunariidentiteetistä ei ole enää kurssissa, eikä tavallisista asioista voi olla ylpeä, kuten tulisi voida.

9. Miksi jostain ihmisestä tulee pahantekijä?

Siihen ei ole yhtä syytä. Yhden mallin mukaan pahantekijöitä tulee äärimmäisen itsekeskeisistä ja mustavalkoisista ihmisistä. Lapsena rääkätyistä voi tulla aikuisina pahasti turhautuneita. On myös luonnostaan tunnekylmiä ihmisiä. He syntyvät sellaisiksi, etteivät he piittaa toisista ihmisistä. Psykopaatit ovat poikkeavasti kehittyneitä ihmisiä, joilla ei ole pidäkkeitä tehdä toiselle ihmiselle pahaa. Riskitekijöitä ovat myös syrjäytyminen, päihteet, aivovauriot tai harhat sekä ongelmallinen, kuten lapsiin kohdistuva, seksuaalinen suuntautuneisuus.

10. Voiko ihmisen päässä ”naksahtaa”?

Ei, sillä päässä ei ole pääkatkaisijaa. Tunteita siellä kyllä on, jotka voivat johtaa kauheuksiin. Päässä naksahtaminen vastaa silti monen omaa kokemusta. Häpeä ja raivo ovat tunteita, jotka saavat ihmisen tarttumaan vaikkapa puukkoon. Jälkikäteen ihminen sanoo, ettei tiedä, mitä tapahtui. Tunteiden muistaminen ja ymmärtäminen on niin noloa, ja jopa itsemurhaan ajavaa, kun läheinen ihminen on kuollut sen takia. Silloin armeliaaksi selitykseksi tulee päässä naksahti -tarina.

Asiantuntijana

vastaava ylilääkäri, tutkimusprofessori Hannu Lauerma, Psykiatrinen vankisairaala.

Seura 17/2012

X