Aivovamma murskasi Tommin unelmat – kalloimplantti palautti elämänhalun

Jaa kaverilleTilaa Seura
Tommi ei jossittele. "Jälkeenpäin on turha miettiä, miksi kiipesin lautojen päälle, tai en käyttänyt suojavarusteita." © Silvi Kaarakainen/Otavamedia
Tommi Kekkonen putosi pää edellä asvalttiin ja loukkaantui vakavasti. Selviytyminen oli ihme.

Juhlat karkasivat käsistä. Kutsukortteja lähetettiin viitisenkymmentä, vaikka poika täytti vasta kaksi vuotta. Syntymäpäiväsankaria enemmän kemut merkitsivätkin vanhemmille, Silvi Kaarakaiselle ja Tommi Kekkoselle.

Sysmäläiskodissa juhlitaan nykyään pienestäkin aiheesta. Jokaiseen kertaan liittyy ilo siitä, että Tommi ottaa vieraat vastaan seisoen ja selkeästi puhuen.

Tommi tippui talotyömaalla yli kolmen metrin korkeudesta vajaa kuusi vuotta sitten. Sementtiin iskeytyi ensimmäisenä pää. Henkiin jääminen oli epävarmaa. Kuntoutumisesta ei ollut toivoa.

Äkkipysähdys

Se oli yhteinen päätös. Unelmien toteuttamista ei jätetä eläkeikään. Ensimmäinen teko oli maallemuutto. Silvi ja Tommi olivat menneet elokuussa 2005 naimisiin ja muuttivat Helsingistä Sysmään vuonna 2008. He ostivat vanhan kansakoulurakennuksen, jonka aikoivat remontoida mieleisekseen kodiksi.

Yläkerta valmistui kahdessa vuodessa. Sen jälkeen he päättivät, että oli aika hankkia perheenlisäystä.

”Kuvittelin, että elämää pystyy hallitsemaan. Että se menee tietyn kaavan mukaan. Mennään naimisiin, hankitaan talo ja lapsi. Ei se ihan niin mennyt”, Silvi hymähtää.

Tiistaina 2. marraskuuta 2010 Tommi lähti isänsä kanssa avuksi veljensä talotyömaalle. Talon valetulle perustalle oli nostettu pystyyn ulkoseinien kakkosneloset. Niiden päällä oleville lautajuoksuille oli yöllä satanut lunta. Tommi kiipesi harjaamaan hiutaleet pois.

Hän ei ehtinyt sutia montaa kertaa ennen kuin liukastui. Tommi tippui talon sisäpuolelle paljaalle sementille pää ja vasen kylki edellä.

Isä soitti hätäkeskukseen. Ambulanssi kiidätti Tommin ensin Lahteen Päijät-Hämeen keskussairaalaan ja sieltä Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan.

Aivojen kovakalvon alainen verenpurkauma, kallonpohjan murtuma, pään ja rintakehän vammat, keuhkoruhje… Tommi leikattiin kahdesti. Toisella kerralla pääkallon yläosasta irrotettiin puolet aivojen turvotuksen ja paineen vuoksi. Hän joutui olemaan ilman puolikasta kalloaan puoli vuotta.

Kädenpuristus

Tommi on äänentoistoalan ammattilainen. Musiikki ja työ sen parissa ovat olleet aina merkittävä osa elämää. Kesällä 2010 hän kiersi folk metal -yhtye Korpiklaanin mukana Eurooppaa. Se oli uran siihenastinen kohokohta.

Kun hän makasi koomassa, huoneessa soivat suosikkibändit Iron Maiden ja Popeda. Hän ei reagoinut kumpaankaan. Jotain hän kuitenkin kuuli.

Silvi istui vuoteen vieressä joka päivä. Hän jutteli toivoen äänensä tunkeutuvan tajuttomuuden läpi. Eräänä päivänä hän vakuutti Tommille, että kaikki järjestyy.

”Se oli ainoa kerta, jolloin Tommi puristi kättäni”, Silvi sanoo. Muisto saa kyyneleet valumaan.

Tommi palasi tajuihinsa kahden viikon kuluttua. Hänet siirrettiin Lahteen keskussairaalan teho-osastolle. Tulevaisuus näytti synkälle. Tommin silmät olivat auki, mutta hän ei reagoinut ärsykkeisiin.

”Hän jää todennäköisesti vihannekseksi”, lääkäri ennusti.

Seuraavina päivinä tilanne kuitenkin muuttui. Tommi puristi pyydettäessä kättä ja hermostui, kun puristuksessa ei ollut voimaa.

Itsepäinen potilas

Tommin viimeiset muistikuvat ennen onnettomuutta ovat joltain bändikeikalta. Onnettomuutta edeltäviltä päiviltä hän ei muista mitään. Heräämisen jälkeen parin viikon ajalta mieleen palautuu vain hetkiä.

”Ymmärsin satuttaneeni itseni, mutta en mitään muuta.”

Hän ei aina tiennyt, keitä huoneessa kävijät olivat. Kerran mieleen nousi selkeä toive: ”Viinaa kun saisin, niin pärjäisin.”

Se oli outo ajatus mieheltä, joka oli ollut jo kymmenen vuotta absolutisti.

Ajatusten myötä Tommi tajusi, ettei hän osaa puhua.

”Oli paljon asioita, joita olisin halunnut sanoa. Kun yritin, suusta tuli ihan jargonia, hölynpölyä.”

Se turhautti ja ahdisti. Silti hän ei tiedostanut tilansa vakavuutta.

Tommi halusi välttämättä käydä omin päin vessassa, vaikka jalat eivät kantaneet. Hän karkasi katsomaan toisella osastolla ollutta veljeään, vaikka kallosta puuttui puolet. Hoitajat löysivät hänet pyörimässä tokkuraisena käytävällä.

”Kuvittelin pystyväni enkä halunnut käyttää typeräksi kokemaani pehmokypärää.”

Tommi sidottiin remmeillä kiinni sänkyyn. Liikkumaan hän pääsi ensin pyörätuolilla, sen jälkeen rollaattoriin tukeutuen.

Tommilla todettiin vaikea aivovamma ja sen aiheuttama afasia. Lääkärit totesivat, että hän tuskin kuntoutuu työkykyiseksi.

”Olisi ollut surullista jäädä sellaiseksi. Että en kykene tekemään mitään.”

Pohjakosketus

Sairaala oli koulu, hoitajaa hän kutsui opettajaksi, koiraa kissaksi… Tommilla on yhä tallessa pino kuvakortteja, joiden avulla hän alkoi opetella asioiden ja esineiden oikeita nimiä päästyään kuukauden sairaalajakson jälkeen kotiin. Puheterapiaa oli alussa kolmekin kertaa viikossa.

Toimintaterapiassa hän harjoitteli arjen askareita kahvin keittämisestä ruoanlaittoon ja kaupassa käyntiin. Neuropsykologinen kuntoutus auttoi tapahtuneen hyväksymisessä.

Helmikuussa 2011 puhkesi epilepsia. Vei aikaa ennen kuin löytyi oikea lääkitys ja sairaus saatiin kuriin.

Pakastettuna säilytetty kallon osa istutettiin takaisin toukokuussa 2011. Sen olisi pitänyt olla harppaus eteenpäin, mutta kesän aikana Tommin mieli synkistyi. Puolen tunnin sauvakävelylenkit olivat suurin ponnistus, mihin hän kykeni. Lääkärikäynneillä luetut terapeuttien raportit olivat ankeaa kuultavaa.

”Niissä keskityttiin vain asioihin, joita en osaa. Aloin epäillä, tapahtuuko edistystä lainkaan.”

Syyskuussa 2011 Tommi istui sohvalla ja itki.

”Jäänkö tällaiseksi? Kävelen loppuelämäni pihalla ympyrää?”

Ainoa valopilkku mielen mustuudessa oli se, että Tommi sai takaisin ajokorttinsa, joka oikeutti myös kuorma-auton ajamiseen.

”Sysmän kaltaisella paikkakunnalla on ankeaa asua, jos pitää pyytää aina joku viemään vaikka kauppaan.”

Uuteen elämään

Valokuvan miestä ei tunnista Tommiksi. Kallo on oudon muotoinen, vääristynyt.

Pian ajokortin saamisen jälkeen Tommi alkoi nähdä kaiken kahtena. Toisen silmän sulkemalla kaksoiskuva hävisi. Syytä etsittiin lähes viisi kuukautta. Hänen jopa epäiltiin sairastuneen lihasheikkoustautiin.

Silvi ja Tommi tiesivät, mikä ongelman aiheutti. Takaisin istutettu kallon osa ei ollut asettunut paikalleen, vaan se oli alkanut valua alaspäin. Se painoi aivoja ja sen vuoksi pään muotokin muuttui. Kun heitä vihdoin kuunneltiin, näkyi kallon kuvissa lähes olemattomiin kulunut luu.

Tommille ehdotettiin kallon osan korvaamista titaanista tehdyllä implantilla. Hänestä sitä toimivammalta vaihtoehdolta tuntui bioimplantti. Lasikuidun ja biolasin yhdistelmästä valmistettuja kallonosia oli siihen mennessä asennettu vasta kymmeniä, mutta tulokset olivat erinomaiset.

Implantti asennettiin Turussa syksyllä 2012. Kun Tommi heräsi leikkauksesta, hänellä oli pään ympärillä paksu sidekerros ja mustelmaiset, turvonneet silmät. Ja leveä hymy.

”Heräsin uuteen maailmaan. En nähnyt enää kaksoiskuvia. Elämä näytti taas hienolta.”

Unelmat toteutuvat

Silvin ja Tommin kodin, Otaman vanhan kansakoulun, savupiipuista toinen on yhdeksän metrin korkeudessa. Syksyllä 2015 nuori nuohooja ei uskaltanut kiivetä sinne. Tommi putsasi piipun hänen puolestaan.

Hänellä ei ole korkean paikan kammoa.

”Mutta joen tai järven yli siltaa pitkin ajaminen pelottaa. Entä, jos silta pettää ja putoan.”

Tommilta vei reilut kaksi vuotta oppia puhumaan selkeästi. Hän ymmärtää kuulemansa, vaikka joskus vastaakin kysymyksiin epämääräisesti.

Aiempaa enemmän hän vaatii tarkkuutta. Tavaroiden on oltava omilla paikoillaan. Jos Silvi jättää tiskiharjan väärään kohtaan, nootti tulee nopeasti.

Työkyvyttömyyseläke myönnettiin marraskuussa 2015. Toivuttuaan Tommi opetteli ammattinsa uudelleen ja tekee töitä yrityksessä, jossa on osakkaana.

”Pitää vain asettaa rajat tekemiselle, etten väsy liikaa.”

Hän käy kuntosalilla useita kertoja viikossa ja ulkoilee päivittäin kahden koiran kanssa useita tunteja lähimetsässä.

”Koirien juostessa päässä pyörivät ajatukset loksahtavat kohdalleen.”

Unelmien toteuttaminenkin jatkuu. Alakerran yhdestä luokkahuoneesta on jo revitty kipsilevyt irti seinistä ja katosta. Ehkä siihen tulee studio, jota Tommi ennen onnettomuutta suunnitteli.

Elämän keskipiste on kuitenkin pellavapäinen Verner, jonka kaksivuotispäiviä juhlittiin suurella joukolla keväällä. Tommi toivoo, että poika saa vielä ainakin yhden sisaruksen.

Onnettomuus on mielessä joka päivä, mutta siihen liittyvät ajatukset eivät ole synkkiä.

”Pääsin alhaalta näin ylös. Enää en huolehdi. Kaikki tuntuu menevän hyvin. Vaikka ei aina ihan hyvin, niin ainakin siihen suuntaan.”

X