Anna surulle aikaa

Ajattelen kuolemaa aika usein, en peläten vaan vertailuna nykyisyydelle. Kun elämä tuntuu hankalalta, harmittaa tai kivistää, on hyvä suhteuttaa: Tämä on minun momenttini maailmankaikkeudessa, eikä lopulta lainkaan hassumpi. En tiedä, mistä tulin ja minne menen, mutta nyt olen tässä, valossa, elossa.
Kysyin äskettäin parikymppiseltä pojaltani, muistaako hän mummiaan. Kyllä muisti. Sen, kun mentiin mummia katsomaan sairaalaan ja tällä oli kädet rinnalla, ruusuja peiton päällä. Poika oli tuolloin nelivuotias.
Sain aikanaan kritiikkiä siitä, että vein niin pienen kuollutta hyvästelemään. Kysyin nyt aikuiselta, pelottiko häntä. ”Ei siinä ollut mitään pelottavaa, vain hiljaisuus ja ruusut ja se, että jotenkin tajusin mummin kuolleen.” Ehkä tuo hyvästely on vahvistanut häntä kohtaamaan pelottomammin myöhempiä menetyksiä.

Suuri virhe nykymaailmassa on elämästä eristetty kuolema. Se lisää tuntemattoman pelkoa. Myös suruun suhtaudumme usein kuin häiriötekijään. Tytär viritti suruun tällaisenkin näkökulman: Syntymään saa keskittyä, olla pitkään vapaa ajattelemaan vain lasta, elämän ihmettä. Kyse on tietysti avuttoman tulokkaan hoidosta, mutta myös syntymän tärkeydestä.
Sen sijaan kuolemaa, siihen valmistautumista ja sen vaatimaa läsnäoloa ja suremista ei koeta samalla tavoin merkitykselliseksi. Saattohoitoon saattaa saada vapaata ja oman vanhemman kuoltua voi olla hautajaispäivän poissa töistä. Ja kun läheisen lähtö oikein koville ottaa, lääkäri kirjoittaa pari päivää sairaslomaa. Ikään kuin suru, muistelu ja kuoleman mysteeri olisivat flunssa, josta toipuu parissa päivässä.
Kaikkeen tuohon pitäisi voida keskittyä rauhassa, sillä surematon suru putkahtaa esiin myöhemmin, ehkä hyvinkin hankalana vieraana – ei kunniavieraana, kuten Jenni Vartiainen kuvaa laulussaan: ”Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan, helli ja hoivaa varoen vaali, ettei se menisi hukkaan.” Kukkaan puhjennut suru, poimittu eikä pois heitetty, vahvistaa meitä.