Pirjo, 56, pitää stressin kurissa ja mielen avoimena liikunnan avulla: ”Ilman päivittäistä endorfiiniannosta ei oikein mistään tule mitään”

Lapsena ja kouluaikana en ollut mikään urheilijatyyppi. Koulun hiihto- tai yleisurheilukisoissa jännitin niin, että ihme kun pääsin maaliin. Pesäpallo ei tarttunut räpylääni ja lentopallossa jäin aina muiden jalkoihin.

Moni ikätoveri sai koulussa niin kovan hiihtokammon, ettei ole sen koommin tarttunut suksiin. Niin oli vähällä käydä tällekin tädille, mutta kohtalo puuttui peliin. Kriittisellä hetkellä sain kilpahiihtoa harrastavan poikaystävän. Hän lahjoitti minulle vanhat suksensa. Siihen asti olivat välineet olleet mitä sattuu.

Nykyään erilaisia sivakoita löytyy joka lähtöön. Oikeaa hiihtotekniikkaa ei silti ole tullut kunnolla opeteltua.

Aina oppii, kun eksyy

Monen muun lajin kanssa on sama juttu: kun ei tarvitse voittaa mestaruuksia, tekniset puutteet eivät haittaa. Esimerkiksi iltarasteilla on mukava käydä, vaikkei suunnistustaidoissa ole kehumista.

Aina oppii, kun eksyy. Pari vuotta sitten lähdin ystävättären kanssa oikein tunturisuunnistukseen eksymään. Suunnistettiin koko rahan edestä ja tultiin yli 20 kilometrin tarpomisen jälkeen viimeisinä maaliin.

Hiihtovaellusta lähdettiin kokeilemaan toisen ystävättären kanssa, kun eräs naistenlehti halusi aiheesta kokemusperäisen jutun. Lumet olivat siinä vaiheessa kevättä jo sulaneet Pohjois-Lapista, mutta Kilpisjärvellä ja Haltilla sitä vielä riitti. Ensimmäinen hiihtovaelluskokemus koukutti niin, että ahkion vetämisestä tuli jokakeväinen must-juttu.

Kirkkovenesoudun kanssa kävi vähän samoin. Kun kerran pääsi kokeilemaan, laji vei mukanaan sata nolla. Ensikokeilusta on nyt kuusi vuotta. Sen jälkeen on osallistuttu joka kesä Sulkavan 60 kilometrin yösoutukisaan.

Soututreenit aloitetaan heti, kun jäät lähtevät Kurikan Pitkämönjärvestä. Kirkkovenesoutu on kyllä paras ja hauskin joukkuelaji, mitä tämä täti tietää!

Olen huomannut, että liikunta auttaa hallitsemaan stressiä. Parhaat ideat syntyvät yleensä lenkillä metsässä. Kunnon hikilenkin tai sykettä nostavan ryhmäliikuntatunnin aikaansaama euforinen tila on mahtava. Ilman päivittäistä endorfiiniannosta ei oikein mistään tule mitään.

”Parhaat ideat syntyvät yleensä lenkillä metsässä.” Timo Aalto

Äärirajoilla käyminen

Näin vanhempana olen oppinut nauttimaan pitkistä ja rauhallisista, monen tunnin sauvakävelylenkeistä metsäpoluilla puolison kanssa. Rajoitteitakin on tullut: lonkka kipeytyy asvaltilla pitkään kävellessä, eivätkä polvet kestä juoksemista kovilla alustoilla.

Yksin liikkuminen on ihanaa. Voi uppoutua vaikka äänikirjaan. Kun kohdalle sattuu oikein hyvä kirja, rullasuksilenkit pitenevät. Joskus on lähdettävä ulos ihan vain kesken jääneen tarinan takia.

Yksinyrittäjälle ryhmässä liikkuminen on välillä tarpeen. Soutuporukka on täynnä huipputyyppejä, joiden kanssa nauretaan paljon.

Paras kokemus ikinä on yhdessä tyttären kanssa tehty Himalajan-vaellus keväällä 2018. Vaelsimme Nepalissa Annapurna-vuoren perusleiriin 4130 metrin korkeuteen ilman oppaita ja kantajia. Taival oli tuskainen, sillä vuoristotaudin oireet tulivat meikäläiselle jo 2000 metrissä. Lopulta siitä selvittiin, ja reissusta tuli ikimuistoinen.

Äärirajoilla käyminen tuntui niin makealta, että nyt haaveilemme Kilimanjarolle kiipeämisestä.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti