Päivi Kannisto ei halunnut säilöä intohimojaan vaan elää omannäköistä elämää jo ennen eläkepäiviä.

(Päivitetty: )
Teksti: Milla Ollikainen

Päivi Kannisto kärvisteli vuosia töissä, vaikka mieli paloi maailmalle. Löydettyään samanmielisen elämänkumppanin hän päätti lähteä matkaan. Sillä tiellä hän on yhä.

WR_4990

Päivi Kannisto ei halunnut säilöä intohimojaan vaan elää omannäköistä elämää jo ennen eläkepäiviä.

Mitä jos jättäisi kaiken taakseen, myisi omaisuutensa ja lähtisi matkalle maailman ympäri?

Moni siitä haaveilee, ja jotkut ovat sen tehneet. Mutta ani harva on jäänyt sille tielle niin pitkäksi aikaa kuin Päivi Kannisto, 46. Hän on kiertänyt maailmaa miehensä Santerin kanssa jo yli kymmenen vuotta.

Vuonna 2004 alkaneen kiertolaiselämän aikana Kannistot ovat matkustaneet 80 maassa ja piipahtaneet Suomessa vain neljä kertaa. Aluksi he elivät säästöillään, sittemmin he ovat keränneet elämiseen tarvittavat varat muun muassa tekemällä töitä majoitusta vastaan ja kirjoittamalla kirjoja.

Jo pelkästään kirjojen nimet valaisevat osuvasti pariskunnan elämänfilosofiaa: Elämäni nomadina, Onnelliset yhdessä, Vapaana elämisen taito. Uusimmassa teoksessaan Superrikkaat ja rutiköyhät (Atena 2016) he ovat kääntäneet katseen maailmalla kohtaamaansa eriarvoisuuteen. Kirjassa tavataan esimerkiksi malesialainen yrittäjä, guatemalalainen yliopistonopettaja ja amerikkalainen lastenhoitaja.

Vaikka Kannistot olivat entisessä elämässään erittäin hyvin toimeentulevia asiantuntijoita, heidät on nykyisin laskettava ennemmin rutiköyhiin kuin rikkaisiin ainakin länsimaisella mittapuulla. Globaalissa mittakaavassa he kuuluvat toki edelleen maailman hyväosaisiin.

Pariskunta viettää aikaansa enimmäkseen matalan elintason maissa. Kulutus on minimoitu ja ruokavalio vegaaninen, eikä rahaa juuri kulu esimerkiksi alkoholiin.

Päivi Kannisto elää niin kuin haluaa – ei muiden odotusten mukaisesti, olivat ne sitten kuviteltuja tai todellisia. Aikanaan se vaati melkoisen irtioton.

Laajenna minäkuvaasi

Sanotaan, että ihmiset lokeroivat toisiaan liian helposti. Mutta yhtä helposti he saattavat lokeroida itsensä – ja jäädä elämässään paitsi monista asioista.

Päivi Kannistokin lokeroi itsensä pitkään.

”Ihminen ajattelee helposti, että kun on kerran valinnut jotain, ei voi enää tehdä muuta. Silloin minuudesta jää tärkeitä osa-alueita käyttämättä”, Päivi sanoo.

Hän varttui tavallisessa tamperelaisperheessä; äiti oli terveydenhoitaja, isä autonkuljettaja. Päivi oli perheensä ainoa lapsi. Kerrostalon piha oli täynnä kavereita, joilla oli samat lähtökohdat. Päivi urheili, luki paljon ja harrasti muun muassa pianonsoittoa, tanssia ja taitoluistelua. Koulussa hän oli kympin tyttö.

”Paitsi matikassa. Santeri tekee meillä yhteenlaskut!”

Ilmaisutaidon lukion käytyään Päivi pääsi opiskelemaan teatteritiedettä Helsingin yliopistoon. Se tuntui liian teoreettiselta, ja hän vaihtoi pääaineen yleiseen kirjallisuustieteeseen. Maisteriksi hän valmistui 1993, laman keskellä. Akateemiset pätkätyöt ja julkisen puolen alhaiset palkat eivät kiinnostaneet. Kun töitä ei ollut, hän päätyi tekemään väitöskirjaa Suomen Akatemiaan.

Sitten alkoi nousukausi ja vuosituhannen vaihteen it-huuma. Päivi palkattiin teleoperaattorin palvelukseen. Kuplan puhjettua yrityksissä alkoivat yt-neuvottelut. Päivikin irtisanottiin, mutta saman tien hänelle tarjottiin työtä liikkeenjohdon konsulttina.

Oli hyvä palkka ja hyvä työ. Kaiken piti olla mallillaan.

”En ollut koskaan halunnut lapsia, joten ajattelin olevani urasuuntautunut ihminen. Että se on mun juttu. Alkoi kuitenkin tuntua, ettei se riitä elämänsisällöksi.”

Päivillä oli kova polte nähdä maailmaa. Aina loman jälkeen alkoi uusi säästäminen seuraavaa lomaa ja matkaa varten. Tuntui yhä vähemmän järkevältä raataa yksitoista kuukautta sitä varten, että saisi viettää yhden kuukauden haluamallaan tavalla.

”Mietin jossain vaiheessa, että hakisin ulkomaille töihin. Mutta samaa työntekoa se olisi sittenkin ollut.”

Päivi alkoi olla kypsä totaaliselle elämänmuutokselle. Siihen tarvittiin kuitenkin vielä yksi sysäys, tai oikeastaan valtava potku takapuoleen: rakkaus.

Älä lykkää muutosta

Päivi ja Santeri tapasivat kesällä 2004, kun Santeri piti erojuhlat toisen avioliittonsa päätyttyä. He olivat toisilleen tuttuja nuorkauppakamarilta, mutta juhlissa kolahti, naksahti ja loksahti kertaheitolla.

”Heti kun tapasin Santerin, syntyi rohkeus, että me pärjätään yhdessä.”

Vaikka työ ja menestyminen olivat määritelleet kummankin elämää jo pitkään, yhteinen päätös luopumisesta syntyi nopeasti. Kolme kuukautta tapaamisen jälkeen Päivi ja Santeri avioituivat, ja viikon kuluttua häistä he jättivät Suomen taakseen. Osa omaisuudestakin oli vielä myymättä.

”Kummallakin oli vaan se fiilis, että nyt tehdään tämä. Jos jää odottamaan, aina tulee uusia asioita, jotka jäävät kesken.”

Päivin on vaikea ymmärtää ajatusmaailmaa, jossa omat intohimot säilötään odottamaan eläkepäiviä. Että kyllä minä sitten kun…

”Se on viivästettyä tarpeiden tyydyttämistä. On muka oltava tietyt vaiheet, opiskelu, työ, perhe, koti. Se on sitten siinä, ja kotia laitetaan loppuiäksi ja kaikki on ikuista. Se on mulle vieras ja ahdistava ajatus.”

Jollekin toiselle taas kuoleman ajatteleminen jatkuvasti olisi ahdistava ajatus. Päivi sen sijaan kysyy itseltään joka päivä: mitä tekisin nyt, jos kuolisin huomenna?

Se on kuoleman meditaatiota, joka ohjaa nauttimaan elämästä, pienistäkin asioista.

”Aika on ihmisen tärkeintä pääomaa. Älä tuhlaa kallisarvoisia elinpäiviäsi.”

Testaa itseäsi

Ei tavallista arkea eläneestä ihmisestä tule yhtäkkiä kaikesta entisestä vapaata sielua, ilman kotimaata vaeltavaa nomadia ja minimikulutukseen pyrkivää vegaania. Ei Päivistäkään tullut.

Kannistojen ensimmäinen kohde 12 vuotta sitten oli Etelä-Amerikka. Buenos Airesissa he asuivat vartioidulla alueella ja lilluivat vuokra-asunnon omassa uima-altaassa. Elintason lasku tapahtui pikkuhiljaa, eikä se ollut välttämättä kovin tietoista.

Muurien takana oli turvallista, mutta siellä ei toisaalta tutustunut paikallisten ihmisten elämään lainkaan. Tavatakseen paikallisia tai muita reissulaisia Kannistot alkoivat vuokrata vain yhtä huonetta.

”Se oli iso oivallus.”

Sittemmin onkin nukuttu erinäisillä sohvilla ja vaikka juna- tai lentoasemilla.

Päivi ymmärtää, että monelle jo pelkästään huoneen vuokraaminen jonkun toisen asunnosta voi olla iso kynnys.

”Haastattelin yhteen kirjaani amerikkalaista Ritaa, joka alkoi matkustella seitsemänkymppisenä avioeron jälkeen: lähti vain reppu selässä maailmalle. Rita kertoi, että ensimmäinen kerta yksin ravintolassa oli pelottanut aivan hirveästi.”

Päivi sanoo oppineensa jokaiselta maailmalla kohtaamaltaan ihmiseltä jotakin. Erilaisuuden kohtaamista ei pitäisi varoa, ja sitä voi tehdä ihan kotiympyröissäkin. Pelot ovat pitkälti ihmisen omassa päässä – samalla tavalla kuviteltuja kuin ne toisten ihmisten odotukset, joita noudattelemalla oma minuus saattaa kadota.

Kyllä Päivilläkin omat rajansa on. Hän ei halua matkustaa konfliktialueille tai vetää burkhaa ylleen. Joidenkin kokemusten jälkeen hän on myös halunnut välttää kohteita, joissa on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

”Esimerkiksi Intia on ongelmallinen paikka. Meillä oli siellä ranskalainen kämppis, joka oli yritetty raiskata kahdesti.”

Omien rajojen kokeileminen ei toisin sanoen tarkoita, ettei omasta turvallisuudesta saisi huolehtia. Mutta Päivi rohkaisee menemään epämukavuusalueelle ja hakemaan turvallisuuden tunnetta jostakin muusta kuin siitä, että kaikki pysyisi ennallaan. Se kun on harha jo sinänsä.

”Turvallisuutta syntyy myös itsensä tuntemisesta ja hyväksymisestä, niiden ikävienkin puolien.”

Tee toisin, kyseenalaista

Kun Kannistot uskaltautuivat kokeilemaan toisten koteihin majoittumista, he löysivät nykyisen tapansa elää: maailmalla kulkemisen ja yhä uusien ihmisten kohtaamisen. Heillä on jo vahva verkosto ympäri maailmaa, kuin perhe, jolta saada ja jolle tarjota apua. Ja kun elämiseen tarvittava rahan määrä on minimoitu, ansainnan taakka on pieni. Se on vapautta.

Näennäisesti pieni muutos voi johtaa isoonkin elämäntaparemonttiin.

”Mene toisenlaisten ihmisten ja elämäntapojen luo. Tämä on nyt tietysti kärjistys, mutta jos asut Eirassa, mene Jakomäkeen. Tee jotain, mitä vähän pelkäät. Kokeile olla ilman tavaroita, joita olet tottunut käyttämään. Mene fillarilla töihin. Kaikesta tällaisesta voi tulla oivalluksia.”

Mitään isoa kertaloikkaa ei ole tarpeen ottaa, eikä kaikilla ole siihen mahdollisuutta tai voimia. Eikä kaikkien tarvitse matkustaa ja tutkia maailmaa, vaikka se onkin varsin luonteva tapa tutkia myös omaa itseä.

Päivi haluaa kirjoillaan herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan myös vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja ihmisen omaa osuutta siinä. Hän toteaa olleensa itsekin luomassa samaa, eriarvoisuutta tuottavaa luokkayhteiskuntaa, jota uusin kirja kuvaa.

Kannistot pitävät Suomea holhousvaltiona, joka on ajettu huonoon jamaan. Mutta edustuksellinen demokratia noin ylipäänsäkään ei heidän mielestään toimi, koska ihmiset eivät äänestä ja kokevat irrallisuutta.

”En näe, miten se voisi toimia, eikä ole motivaatiota ponnistella sen parantamiseksi. Meille on ollut helpompaa elää liikkeessä ja ottaa etäisyyttä koko järjestelmään.”

Vaikka se on toisaalta itsekästä, Päivi Kannisto kehottaa miettimään, miten pitkälle on valmis uhraamaan elämänsä sellaisen systeemin eteen, joka ei tuota hyvää.

”Siinä menee hermot ja terveys. Kaikki muutos lähtee yksilöistä. Jokainen voi parantaa omaa elämäänsä.”

Kotilääkäri 10/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X