Mitä tehdä, kun ystävästä tulee energiasyöppö? – Liisa löysi sielunsiskon, mutta sitten suhde muuttui

Jaa artikkeliLähetä vinkki
© Matti Pikkujämsä
Liisa, 49, löysi aikuisena sielunsisaren. Kun suhde muuttui uuvuttavaksi, Liisa teki kipeän ratkaisun. Erikoispsykologi Nina Pyykkönen ymmärtää valintaa.

Liisa Löysi aikuisena läheisen ystävyyssuhteen, mutta jonkin ajan kuluttua hän huomasi suhteen muuttuneen. Rakkaasta ystävästä oli tullut energiasyöppö.

Lopulta Liisan oli tehtävä ratkaisu, joka oli molemmille parhaaksi. Se aiheutti hänelle kuitenkin vaikeita tunteita. Erikoispsykologi ymmärtää Liisaa ja kertoo, miksi ystävyyssuhteet herättävät meissä tunteita, joiden juuret voivat olla lapsuudessa saakka.

Ystävyyden kaipuu alkaa jo lapsuudesta

Liisa:

Olin aina kaivannut sydänystävää. Kouluaikoina olin suosittu, mutta en koskaan kenenkään paras ystävä. Kaveri­porukoissa sain huomiota, mutta syvä ­yhteys toisiin jäi puuttumaan.

Katsoin kateellisena, kun muut tytöt löysivät oman bestik­sensä. Kaksi tyttöä otti minut kaverikseen. Silti koin itseni ­ulkopuoliseksi, olin kolmas pyörä.

Olin jo 39-vuotias, kun tapasin sielunsiskoni. Hän oli minua 16 vuotta vanhempi nainen. Tuntui kuin ­olisin tuntenut hänet aina.

Psykoterapeutti Nina:

Toive läheisestä ­ystävyyssuhteesta on luonnollista myös aikuisiällä.

Usein ystävän kaipaus ­aktivoituu esimerkiksi silloin, kun omat lapset alkavat olla isoja tai muutoin on enemmän aikaa itselle.

Aikuisiän ystävyyssuhteiden kaipaukseen sekoittuu helposti myös lapsuusajan täyttymättä jääneitä tarpeita.

Alussa toisesta näkee vain hyvät puolet

Liisa:

Ystävystyimme nopeasti. ­Vaikka meillä oli erilaiset elämäntilanteet, olimme samalla aaltopituudella.

Olin eronnut aiemmin, ja kaksi lastani olivat jo muuttaneet kotoa. Ystävättäreni oli myös eronnut, mutta hänellä ei ollut lapsia.

Olimme kaksi sinkku­naista itäsuomalaisessa pikkukaupungissa. Vietimme paljon ­aikaa kahdestaan. Hän piipahti luonani kahvilla tai minä saatoin mennä hänen luokseen ­yökylään.

Sielunsiskolle oli helppo ­puhua. Vihdoinkin sain olla ­jonkun kanssa täysin oma itseni pelkäämättä arvostelua.

Psykoterapeutti Nina:

Toisen kanssa samalla aalto­pituudella oleminen on hyvin palkitseva kokemus.

Toisinaan uuteen intensiiviseen ystävyyssuhteeseen voi sen alkuvaiheissa liittyä hyvinkin samankaltaisia prosesseja kuin romanttiseen ihmissuhteeseen. Toive kahdenkeskisyydestä ja toisen idealisointi eli täydellisenä ja virheettömänä näkeminen on tällöin tavallista.

Sijoitamme tiedosta­matta kaikki suuret, jopa lapsenomaisetkin, toiveemme toiseen ja odotamme hänen vastaavan niihin. Kokemus, että ihana ­ihminen hyväksyy ja ymmärtää, on syvästi tyydyttävää.

Kunnioitus muuttui holhoamiseksi

Liisa:

Koin alkuun olevani ­hänen kanssaan tasa-arvoinen, ­vaikka meillä olikin ikäeroa. ­Välillämme oli kunnioitusta. Meitä ­yhdisti myös samanlainen huumorintaju. Nauroimme usein vedet silmissä.

Aika ajoin ystävättäreni ­puheissa vilahti ajatus siitä, että hän tiesi asioista paremmin, olihan hänellä enemmän elämänkokemusta kuin minulla.

Vähitellen ystävättäreni alkoi huolehtia minusta. Hän saattoi soittaa minulle ja kysyä, ­olenko käynyt tänään lenkillä. Tai ­olenko muistanut maksaa laskut.

Koin, että hän alkoi holhota minua. Se ahdisti, mutta en saanut otettua sitä puheeksi. Pelkäsin loukkaavani häntä. Olisi ollut kauheaa, jos olisin menettänyt hänet.

Psykoterapeutti Nina:

Kuten kaikissa ihmissuhteissa, myös läheisissä ystävyyssuhteissa tulee aika, jolloin idealisointi alkaa purkautua ja toinen alkaa tulla enemmän näkyväksi todellisena itsenään.

Se, miten tätä siedämme, riippuu monesta asiasta. Jos olemme sijoittaneet toiseen paljon omia varhaisempia, ­lapsuuden kasvuympäris­tössä tai myöhemmässä elämässä kohtaamatta jääneitä tarpeitamme ja toiveitamme, idealisoinnin purkautuminen voi tuntua musertavalta.

Ikään kuin toinen olisi pettänyt ja ­hylännyt meidät. Kipeä pelko torjutuksi tai hylätyksi tulemisesta saattaa ativoitua myös ­ystävyyssuhteissa.

Passiivis-aggressiivinen käytös uuvuttaa

Liisa:

Otin vuosien saatossa ­välillä tietoisesti etäisyyttä, mutta samalla kaipasin häntä. ­Vasta jälkikäteen ymmärsin, että ­välillemme oli syntynyt läheisriippuvuus.

Koin yhä useammin, että ­ystäväni vei minulta hapen. Ystävyytemme ensim­mäisinä vuosina pitkät puhelinkeskustelut olivat antaneet ­minulle energiaa. Pikkuhiljaa olikin käynyt niin, että ystävättäres­täni oli tullut energiasyöppö.

Tunsin syyllisyyttä siitä, että en enää osannutkaan olla ­hänen kanssaan täysin oma itseni. Aloin suojata itseäni.

Ehkä ystäväni aisti muutoksen minussa, koska myös hän alkoi muuttua. Hänestä tuli passiivis-aggressiivinen.

Psykoterapeutti Nina:

Ystävyyssuhteen molem­pien osapuolten tiedosta­mattomat tarpeet voivat alkaa elää ihmissuhteessa omaa elämäänsä. Molempien vaille jäämiset ­alkavat ikään kuin tiedostamattomasti keskustella keskenään. Tämä herättää hyvin ­vaikeita tunteita, joiden kanssa on ­jotenkin tultava toimeen.

Ei-rakentavat ja epä­suorat vuorovaikutustavat, kuten kontrollointi, syyllistäminen ja passiivis-aggressiivisuus ovat tapoja yrittää selviytyä sietämättömien tunteiden kanssa. Samalla ne ovat hyvin tuhoisia ihmissuhteelle ja itsetunnolle. Ne vievät valtavasti energiaa.

Oman historian ymmärtäminen vapauttaa

Liisa:

Olin yhä uupuneempi ystävättären seurassa. Ihan kuin hän olisi imenyt minusta mehut.

Aiemmin iloinen ja optimistinen nainen muuttui yhä enemmän kyyniseksi valittajaksi. Kerran uskalsin hienovaraisesti kysyä häneltä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän loukkaantui.

Yritin ymmärtää häntä ja ­hyväksyä hänet sellaisena kuin hän oli. Takerruin yhä häneen sen vuoksi, että olin kiltti ja ­pelkäsin hylätyksi tulemista.

Ajattelin, että ehkä ­minussa itsessäni oli jotakin ­sellaista, minkä vuoksi ärsyynnyin ja ­ahdistuin ystävättären käyttäytymisestä.

Psykoterapeutti Nina:

On valtavan tärkeää pysähtyä pohtimaan toisen käyttäytymisen lisäksi myös omia tunne­reaktioita ja toimintatapoja ­ystävyyssuhteessa.

Miksi minussa herää näin voimakkaita tunteita? Miksi en pysty kertomaan toiselle, että hänen käyttäytymisensä tuntuu pahalta? Miksi koen, etten voi laittaa rajoja? Miksi olen ihmissuhteessa, josta on tullut taakka?

Usein näiden pohdin­tojen kautta voi avautua hyvin merkittävää itseymmärrystä, ­jonka juuret voivat olla kaukana omassa kasvuhistoriassa.

Se, että näistä juurista tulee tietoiseksi, avaa vapauden valita oma aikuisen ihmisen polku. Enää ei tarvitse reagoida kuin toisista riippuvainen pieni lapsi.

Älä salli huonoa kohtelua

Liisa:

Ystävyytemme oli kestänyt jo lähes kymmenen vuotta. Uskalsin lopulta myöntää itselleni, että ystävättäreni käytti valtaa. Se ilmeni salakavalana syyllistämisenä.

Hän osasi vedellä narujani. Tuntui, että tein aina jotakin väärin. Olin hänen mielestään välillä liian herkkätunteinen ja taas toisinaan kova ja kylmä.

Hän arvosteli minua myös julkisesti. Hän saattoi kommentoida sosiaalisen median julkaisujani jopa ilkeästi. Kun reagoin niihin, hän kuittasi, että enkö ymmärtänyt enää hänen huumoriaan.

Olin kertonut siskolleni ­kokemuksistani ystävättäreni kanssa. Hän oli kuunnellut jo jonkin aikaa, kunnes kysyi minulta suoraan: ”Oletko huomannut, että sinulla on ystäviä, jotka kohtelevat sinua huonosti?” Se herätti minut.

Psykoterapeutti Nina:

Meille ihmisille on melko ­tavallista, että toisinaan tiedostamatta sallimme toisten kohdella meitä huonosti. Näin osallistumme itse tämän huonon kohtelun ylläpitoon.

On merkittävä oivallus huomata, joko itse tai läheisen osoittamana, että olemme itse itsemme kaltoin kohtelijoita, jos emme laita rajoja.

Tällainen itsemyötätunto ja itsen arvostaminen ovat ensiarvoisen tärkeitä hyvinvoinnillemme ja terveille ihmissuhteille.

Mitä sitten, kun suhde täytyy päättää?

Liisa:

Keräsin rohkeuteni ja soitin ystävälle. Kerroin hänelle, että minun oli nyt aika lähteä omille teilleni. Ystävätär kuulosti ottavan uutiseni vastaan tyynesti. Aistin kuitenkin, että loukkasin häntä syvästi.

Puhelumme loppui lyhyeen. Tunsin kiukkua, ärtymystä, jopa vihaa. Syytin mielessäni ystävätärtä siitä, että hän oli kupannut minusta energiaa. Syyllistin myös itseäni siitä, että olin antanut sen tapahtua. Lopulta nousi suru ystävyyden menettämisestä. Itkin sitä pitkään.

En halunnut olla naisen kanssa tekemisissä. Sitten laitoin hänelle tekstiviestillä syntymäpäiväonnittelut. Häneltä tuli kiitosviesti, jossa hän toivotteli minulle kaikkea hyvää.

Toivon myös hänelle ­parasta. Tiedän, että ratkaisuni oli ­hyväksi meille molemmille.

Psykoterapeutti Nina:

Ihmissuhteissa on ­luonnollista kehityskulkua, että ne voivat myös tulla päätökseen.

Auttaa kun oivaltaa, että suhde tuli elämäämme vastaamaan johonkin tiettyyn tarpeeseen. Ja että tämä tarve voi ­muuntua, kun itse kasvamme ja itseymmärryksemme lisääntyy.

Ihmis­suhteet eivät välttämättä ole ”virheitä”, vaikka ne olisivat aiheuttaneet myös ­kärsimystä. Ne saattavat olla tietyn elämän­vaiheen välttämättömiä ­peilejä, joiden kautta oivallamme tärkeitä asioita itsestämme, tarpeistamme ja rajoistamme.

Asiantuntija erikoispsykologi, PsL, psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Juttu julkaistu ensi kerran Kotilääkärin numerossa 10/21.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X