”Miten omalle lapselle voi sanoa, että hanki itsellesi terapeutti?”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Anneli on 37-vuotias, mutta on edelleen riippuvainen äidistään. © anssi keränen
Mairen puhelin laulaa jatkuvasti. Onko hän kasvattanut Annelin jotenkin väärin, kun tämä ei itsenäisty?

Nyt on turha puhua varsinaisesti lapsesta tai edes nuoresta. Anneli on jo 37-vuotias, mutta on edelleen riippuvainen äidistään. Anneli soittaa useita kertoja päivässä äidilleen Mairelle. Eilenkin puheluja oli vuorokauden aikana peräti seitsemän.

Maire pitää kyllä siitä, että Anneli pitää yhteyttä. Häntä kauhistuttaa joidenkin kavereiden lapset, jotka eivät soita koskaan. Mutta rajansa kaikella.

Anneli kysyy usein äidiltään apua. Missä tasossa kääretorttu paistettiinkaan? Kannattaako lapselle laittaa nyt goretexit vai kumpparit tarhaan? Pääsisitkö auttamaan lauantaiksi, kun kaksosilla on synttärit?

Maire on sanonut välillä hienotunteisesti Annelille, että vähempikin yhteydenpito riittäisi. Anneli voisi välillä miettiä asioita itse ja päättääkin itse. Sillä ei ole ollut mitään vaikutusta Annelin käytökseen.

Mairea hirvittää, miten tytär pärjää, kun aika jättää hänestä. Keneltä Anneli sitten kysyy apua pulmatilanteissa vai oppiiko hän silloin vihdoin toimimaan itsenäisemmin?

Suurimmaksi osaksi Annelin puhelut ovat sävyltään ihan mukavia, mutta välillä puheluissa on raskaampi sävy.

Anneli kysyy äidiltään apua myös avioliittopulmiinsa ja mielenterveysongelmiinsa. Varsinkin silloin Maire toivoisi, ettei puhelin soi. Maire ei osaa antaa omasta mielestään kummoisiakaan neuvoja. Hän toivoisi Annelin hankkivan terapeutin.

Miten tällaisen asian voi sanoa omalle tyttärelleen loukkaamatta toista? Voisivatko Anneli ja Maire kehittää jotenkin välejään parempaan suuntaan?

On aika irrottautua

Murrosiän yksi kehitystehtävistä on etäisyyden ottaminen ja irtautuminen vanhemmista. Annelin eriytyminen äidistä murrosiässä on ilmeisesti jäänyt keskeneräiseksi. Annelin olisi hyvä vähentää tukeutumistaan äitiinsä: tehdä tarvittava irtiotto ja kääntää katseensa omaan kumppaniinsa ja vahvistaa äitiyttään. Näin Anneli pääsee äitinsä kanssa kohti kahden aikuisen suhdetta.

Anneli on soittanut äidilleen jopa seitsemän kertaa vuorokaudessa. Miksi Maire on mahdollistanut tyttärelleen tämän ”palvelevan puhelimen”? Onko palkintona se kokemus, että on äitinä tärkeä, haluttu ja edelleen tarpeellinen? Jopa korvaamaton? Mistä Maire luopuu, jos hän laittaa ystävälliset ja asialliset rajat itsensä ja tyttärensä välille? Entä mitä saa tilalle?

Annelin ja Mairen suhteessa on riippuvuutta puolin ja toisin. Miesten ääni kuuluu heikosti tässä Mairen ja Annelin tarinassa. Ovatko heidän sukunsa naiset olleet useankin sukupolven ajan vahvoja ja tottuneet tukeutumaan naisiin? Ohittaako Anneli oman puolisonsa ja kysyy neuvoa avioliittopulmiinsa äidiltään, koska on omaksunut matriarkaalisen toimintamallin jo lapsuudessaan? Äidin ja tyttären toisensa sitovasta mallista kerrotaan mm. kirjassa Pari suhteessa – uskalla rakastaa.

Mairen pitää kestää myös se, että rajojen asettaminen ja avun hakemiseen ohjaaminen aiheuttavat syyllisyyttä ja ahdistusta. Hänelle voi tulla kurja, yksinäinen ja epäröivä olo, kun hän leikkaa napanuoran lopulta poikki. Selkeämmät rajat huojentavat kuitenkin molempien arkea. Kokeilemalla ja yhdessä sopimalla he löytävät yhteydenpitoon molemmille sopivan määrän.

Myös siitä on syytä sopia, mitkä ovat parisuhteen sisäisiä asioita, jotka Anneli hoitaa jatkossa puolisonsa kanssa ja minkälaista ammattiapua hän tarvitsee oman mielenterveytensä tueksi. Annelin oma äitiys vahvistuu, kun hän ryhtyy oikean kokoisen vastuun kantajaksi. Mairea haluan rohkaista ottamaan entistä selkeämmän roolin isovanhempana.

Minna Oulasmaa, perhesuhteiden asiantuntija, Väestöliitto

X