Näin uskot tulevaisuuteen ja tulet onnelliseksi – filosofi neuvoo

Jaa artikkeliTilaa Seura
Timo Airaksinen
Filosofi Timo Airaksinen ei usko ylenpalttiseen onnellisuuteen. Se on itsepetosta.
Filosofi Timo Airaksinen vakuuttaa, että tulevaisuuteen uskaltaa uskoa.

Terrorismi, työttömyys, talouden turpamäki. Kauheampaa voisi olla vain kuolema.

Niinkö? Filosofian tohtori Timo Airaksinen, 68, suhtautuu maailman tolaan valoisammin. Hän luottaa ihmisen tulevaisuudenuskoon pahoissakin vatsanväänteissä.

”Optimismi on ihmisen perustila. Ilman optimismia ei olisi mitään, ei koko tätä yhteiskuntaakaan. Optimisti on touhukas ihminen, joka rakentamalla hyvää pitää koossa koko meininkiä.”

Valtaosa ihmisistä, peräti 83 prosenttia, väittää olevansa onnellisia. Airaksinen ei tätä niele.

”Naurettavan korkea lukema.”

Ylionnellisuus on itsepetosta.

”Haihattelua.”

Oikea onnellisuus ja siitä kumpuava usko tulevaan on Airaksisesta paljon muuta. Siis mitä?

Luo itsellesi projekteja

Tekevätkö arjen pienet asiat meistä onnellisia? Kuivatut kanelikorput keittiössä, räsymaton riekaleet olohuoneessa?

”Äh, eivät sellaiset”, Airaksinen ähisee.

”Eikä riitä, että tuijottaa vanhoja suomifilmejä jalat pöydän päällä, se vain passivoi. Paljon tehokkaampaa on heittäytyä halujen valtaan, lähteä etsimään onnellisuutta ja elämän dynamiikkaa! Olen saanut tarpeekseni siitä viheliäisestä yninästä, että pieni on kaunista ja pieni elämä on hyvää.”

Airaksinen tietää mistä puhuu. Hän on syntyisin Vaasasta, Pohjanmaalta, jossa vaatimattomuus ei liene hyveistä suurin.

”Halu organisoi ihmistä. Vain organisoitunut ihminen luo itselleen projekteja. Hän alkaa opiskella esimerkiksi japanin kieltä tai ristipisto-ompelua työväenopistossa, hän menee Pelastusarmeijan vapaaehtoishommiin ja saa elämäänsä sisältöjä.”

Voisiko myös organisoitumista etelän auringon paahteeseen harkita?

”Pelkkä Kanarian-matka ei riitä”, Airaksinen puskee.

”Auringossa makaaminen on mitäänsanomatonta puuhaa, jos ei ole mitään muuta. Optimismi asustaa projekteissa, kuten lastenlasten hoidossa, työpaikan vaihdossa tai kodin vimmaisissa askareissa. Yksin autonvaihto tai aurinkomatka ei riitä.”

Älä erakoidu

Yksinäinen, erakoitunut ihminen ei Airaksisen ajattelussa täytä onnellisuuden kriteereitä. Ei edes silloin, vaikka hän on mestarillinen postimerkkien keräilijä tai numismaatikko kotinsa yksinäisyydessä.

”Jokainenhan tajuaa, että on eri asia mennä pubiin kaljalle muita moikkaamaan kuin dokata yksin jääkaapin kanssa.”

Airaksinen muistuttaa, että myös erakko voi organisoitua.

”Parhaita projekteja ovat sosiaalisesti jaetut projektit. Lada-klubit, rättisitikkaseurat, Rolls Royce -kerhot! Pelkkä uuden auton osto ei riitä. Tosin en välttämättä suosittele juuri Rolls Royce -kerhoa, koska liian laadukas organisoituminen voi myös eristää.”

Elä kuten ennenkin

Jos kuitenkin vaikkapa kansainvälinen terrorismi todella ahdistaa? Pariisin iskut, joissa kuoli satamäärin syyttömiä, koskettivat kipeästi monia suomalaisiakin.

Kyllä: iskut satuttivat myös Airaksista.

”Sitä suuremmalla syyllä elämän on jatkuttava. Pitää elää niin kuin ennenkin. Emme me suomalaiset osaa täysin eläytyä kaukaiseen terroriin. Toivottavasti joku ei nyt heitä pommia Helsingin metroon.”

Airaksinen haluaa iskostaa optimismia myös keskusteluun turvapaikanhakijoista ja ulkomaalaistaustaisista suomalaisista.

”Ei leimata, ei hyökkäillä eikä haikailla takaisin menneisyyteen, niin kuin eräskin populistipuolue; siitä konservatiivisuuden taudista tulee mieleeni juuri islamistiterroristit, jotka ilmoittavat päämääräkseen paluun 1700-luvun kostolakien yhteiskuntaan.”

Älä mässäile surulla

Koska moni muukin kaipaa menneisyyteen, filosofi varoittaa:

”Menneisyyttä ei kukaan saa takaisin. Menneisyys on ihmiselle tosiasiassa yhtä suuri arvoitus kuin tulevaisuuskin, mutta vain tulevaisuuteen voi vaikuttaa.”

Airaksinen viittaa omiinkin vuosirenkaisiinsa ja sanoo, että myös ikääntyneet ihmiset katsovat tulevaisuuteen.

”Se on sitä optimismia. Istuudun lentokoneeseen niin kuin ennenkin ja tunnen oloni levolliseksi autossa, jota ajan yli sadan kilometrin tuntivauhdilla. Miksi juuri minun pitäisi ylireagoida terroristeihin?”

Erityisesti Airaksista jurppii median aktivismi.

”Huutavilla otsikoilla, kuvilla kukkameristä ja kyynelehtivistä ihmisistä revitään lisää sydämiä rinnasta. Media ei vain näytä surua, se myös neuvoo ja osoittelee, miten meidän kuuluisi surra. Sellainen mässäily saisi Suomesta jo loppua.”

Keskity tulevaan

Miten Airaksinen itse toimii murhenäytelmien äärellä? Hän ottaa vastaan tietoa, kommentoi tapahtumia ja rauhoittuu. Nämä tehtyään Airaksinen organisoituu eteenpäin.

”Se ei merkitse unohtamista.”

Airaksinen kertoo, mitä hän teki kuulleessaan vuonna 2001, että terroristit olivat iskeneet lentokoneilla WTC:n kaksoistorneihin.

”Olimme vaimoni kanssa Tokiossa juuri aloittelemassa aviollisia toimia, kun hotellihuoneen televisio keskeytti aikeet. Kohta mekin tuijotimme tornien romahtamista ja haukoimme henkeä.”

Sitten myös suora lähetys keskeytyi, ja alkuperäinen ohjelma jatkui.

”Yhtäkkiä japanilaiset äijät joivat ruudulla iloisesti kaljaa edessämme ja virnistelivät mukien takaa ja iskivät meille silmää. Se oli olutmainos.”

Aluksi Airaksinen ja hänen vaimonsa hämmentyivät. Mutta vain aluksi.

”Jälkeenpäin ajatellen se oli hyvä osoitus optimismista.”

X