40-vuotiaan miehen kuntoprojekti - Näin muutos näkyi kehossa ja mielessä, kun istumatyöläinen veti lenkkitossut jalkaan

Kaksi pientä lasta ja istumatyö. Vaikka työpöydän ääressä voi välillä seistäkin, oli ns. isävartalo alkanut hiipiä olemukseeni. Harrastin kuntosaliharjoittelua 2–3 kertaa viikossa, jonka lisäksi tein parin kilometrin satunnaisen lenkin. Ei se mahdottoman vähäiseltä treeniltä kuulosta, mutta käytännössä hikeen asti liikkumista se sisälsi kovin vähän.

Erkki ennen kuntoremonttia.

Olemuksessa oli ryhtiä, nostin reilusti yli oman painoni penkkipunnerruksessa ja silti olo oli usein energiaton ja väsähtänyt. Totuus näkyi valokuvissa. Vaikka paino olikin pysynyt nuoresta aikuisuudesta lähtien noin 80 kilossa, oli kaksoisleuka kasvanut ja posket turvoksissa.

Nuorena olin ollut laiha poika. Parikymppisenä painoin noin 65–70 kiloa. Sitten innostuin kuntosaliharjoittelusta ja tankkaavasta syömisestä. Nostin painoani kymmenisen kiloa reilussa vuodessa. Itsetunto kohosi lihasmassan myötä ja vaatekaappi meni uusiksi.

Seurasi kausia, jolloin treenasin kuntosalilla todella ahkerasti, mutta vuosien myötä harjoittelu laiskistui. Muotoilin sen mielessäni ylläpitäväksi treeniksi. Tosiasia oli, että aerobinen harjoittelu uupui kokonaan.

Urakka alkaa

Uuden vuosikymmenen 2020 alkaessa päätin tehdä muutoksen. Olihan edessä keski-iän kynnys ja 40-vuotissynttärit. Vähensin radikaalisti erilaisten herkkujen syömistä. Sokeria sisältävät limonadit jätin pois kokonaan. Tilalle tulivat makuvissyt.

Ihanne oman peilikuvatavoitteen suhteen oli muuttunut. Nuorena olin harmitellut ­liian laihaa olemustani ja ollut ylpeä kerryttämästäni lihas- ja lisämassasta. Nyt halusin ylimääräisistä kiloista eroon – ainakin kaksoisleuan, poskien ja vatsanseudun osalta. Tunnustin myös sen tosiasian, että kuntosaliharjoitteluni oli aina ollut kovin ylävartalopainotteista. Jalan rimpulat olivat saaneet kulkea mukana rauhassa laahustaen. Ei ihme, että perusjuoksukuntokin oli täysin kateissa.

Vedin kuitenkin lenkkitossut jalkaan kerta toisensa jälkeen. Aluksi tein viiden kilometrin lenkkejä. Juoksin niin kauan kuin jaksoin, sitten kävelin ja juoksin taas. Kannustimeksi ja etukäteiseksi syntymäpäivälahjaksi hankin reittiä ja aikaa mittaavan urheilukellon. Keskivauhti kilometriä kohden oli 7 minuutin ja 30 sekunnin luokkaa. Treenejä kertyi kolme tai neljä viikossa.

21. maaliskuuta 2020 jaksoin juosta elämäni ensimmäisen 10 kilometrin lenkin. Aikaa meni tasan 65 minuuttia eli keskivauhti kilometrillä oli parantunut jo minuutilla. Kotona olin polleaa poikaa. Kehuskelin kohentuneella kunnollani vaimolleni. Hän ei sitä jaksanut pitkään kuunnella, vaan kävi juoksemassa saman reitin malliksi 53 minuuttiin. Entinen kilpahiihtäjä löi luun kurkkuun, mutta samalla tavoitteen, josta en kehdannut antaa periksi.

© Tommi Tuomi

© Tommi Tuomi

Jalat kipeytyvät

Juoksuinnostus ei olisi aitoa tekemistä, ellei siitä seuraisi takapakkeja. Omalla kohdalla näin kävi kipeytyneiden jalkojen muodossa.

Kyse ei ollut niinkään tekniikasta, vaikka tuskin sekään kovin lähellä täydellistä oli, vaan lenkkikengistäni. Olin käynyt hölkkäämässä melko matalapohjaisilla vapaa-ajan lenkkareillani. Oli aika tehdä sijoitus kunnon juoksulenkkareihin eli käytännössä itseensä.

Ne maksoivat reilun satasen, mutta ensimmäisellä lenkillä viiden kilometrin aikakin parani heti yli minuutilla. Voin kokemuksesta suositella satsaamista varusteisiin, jotta itse suoritus ei tee kipeää sen aikana tai jälkikäteen ja pahimmillaan estä harrastamista.

Säännöllinen treeni sai luvan jatkua. Urheilukellon näyttämä päivän aktiivisuusprosentti oli lahjomaton mittari liikunnan määrälle. 9. toukokuuta 2020 pääsin kympin jo alle tunnissa. Aika 58 minuuttia – ja vaimon selkä näkyi enää viiden minuutin päässä.

Tavoite saavutettu

Kesäkuussa ero entiseen olemukseeni näkyi ja tuntui. Liikkuminen ja arkinen elo oli kevyempää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paino oli pudonnut kuin huomaamatta 80 kilosta 74 kiloon. Pulleat posket olivat kääntyneet lommolle. Kaksoisleuka oli vetäytynyt piiloon. Keskivartalosta oli tullut kiinteä. Jopa vatsalihakset erottuivat.

25. kesäkuuta 2020 hölkkäsin kympin viimein vaimon asettamaan tavoitteeseen eli 53 minuuttiin. Myöhemmin samalla viikolla kokeilin ensi kertaa 15 kilometrin lenkkiä. Sitä seurasi luonnollisin: puolimaratonin kokeilu. Soolojuoksuna se ei ollut herkkua, mutta kurinalaisuuttani soimaamalla jaksoin koko 21,1 kilometrin matkan 1 tunnissa ja 58 minuutissa.

Kuntohuippu koitti 15. elokuuta. Kalevan kisojen innostamana päätin kokeilla 10 000 metrin juoksua rataolosuhteissa Urjalan urheilukentällä. Kesäilta oli lämmin ja tyyni. 25 ratakierroksen juokseminen oli kyllä pirun puuduttavaa hommaa. Sen aikana tuli monta kertaa mietittyä, että mitähän järkeä tässäkin nyt on.

Kyllä sen kuitenkin jaksoi, kun tiesi maalin lähenevän koko ajan. Loppuaika oli 47 minuuttia ja 47 sekuntia. Oli pakko olla todella tyytyväinen siihen nähden, että puolta vuotta aiemmin en ollut jaksanut juosta edes kymppiä.

Jatkuuko innostus?

Viime vuosi kääntyi syksyyn ja talveen. 40. syntymäpäiväkin meni melko arkisin menoin ohi. Lenkkitossut vaihtuivat suksiin, joiden periaatteessa pitäisi olla nopeampi väline edetä, mutta käytännön aikavertailu osoitti juoksuni kulkeneen nopeammin.

Vuoden 2020 olin lenkkeilyn ohella jatkanut kuntosalilla käymistä, mutta koronarajoitusten ja motivaation vähenemisen vuoksi jätin tänä vuonna kortin uusimatta. Päätin, että kerran pari viikossa lenkkireitin varrella olevalla ulkokuntosalilla harjoittelu saa riittää. Se ei kuitenkaan eroaisi niin dramaattisesti viimeisimmistä suorituksistani oikealla kuntosalilla.

Lumisen talven jälkeen lenkkeily kuivalla alustalla on maistunut yhä. Teen 3–4 kertaa viikossa 5–10 kilometrin lenkkejä. Kovista aikatavoitteista olen kuitenkin luopunut. Olen yrittänyt opetella juoksemaan tarpeeksi hitaasti siten, että pysyttelen urheilukellon vihreällä keskisykealueella. Viime vuoden pohjista on ollut se hyöty, että kuntopohjaa ei ole tarvinnut lähteä rakentamaan niin matalalta kuin vuotta aiemmin.

Uusi motivaattori

Painoni on asettunut 75–76 kiloon. Enempää en haluaisi sulaakaan, jottei nuoruuden luikkumuistot palaudu mieleen.

Yhden uuden kokeiluhaasteen olen tehnyt. Toukokuussa juoksin Cooperin testissä eli 12 minuutin aikana 2,77 kilometriä. Heinäkuussa tein vertailevan suorituksen: 2,96 kilometriä. Nelikymppisenäkin voi siis vielä kehittyä lisää.

Suurempiin kilpailuihin tai juoksutapahtumiin en kuitenkaan koe poltetta. Ei tässä nyt sentään niin pahasti ole hurahdettu. Tykkään juosta yksin, ilman turhia höpinöitä tai edes musiikin kuuntelua. Se on omaa aikaa ilman velvoitetta olla tavoitettavissa – tai lasten perään katsomassa. Lenkeillä olen onnistunut ratkomaan monta murhetta tai työhön liittyviä ongelmaa. Ajatukset ovat selkeytyneet.

Fyysisen kunnon kohenemista paljon tärkeämpää ovat henkiset voimavarat. Olen onnistunut parantamaan omaa jaksamista normaalissa arjen pyörityksessä. Samalla mietin, että jos nyt lopettaisin hölkkäharrastuksen, iskisikö alakulo ja elämän eri haasteiden korttitalo kaatuisi niskaan. Sekin pakottaa jatkamaan.

Päiväkirja muutoksesta käsinkirjoitettuna: Fyysisen kunnon kohenemista paljon tärkeämpää ovat henkiset voimavarat. Olen onnistunut parantamaan omaa jaksamista normaalissa arjen pyörityksessä. © Erkki Meriluoto

Juttu julkaistu ensi kerran Kotilääkärin numerossa 8/2021.

Lue myös: Elämäntaparemontti edessä? Etene askel kerrallaan – ja pidä nämä vinkit mielessä!

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti