Skitsofreenikon tytär kantoi varhain aikuisen vastuun – Marika ei vaihtaisi päivääkään vaikka lapsuus oli turvaton: ”En olisi minä ilman historiaani”

Äidin skitsofrenia leimasi Marikan, 30, lapsuutta. Vaikka kotona oli turvatonta, siellä oli onneksi myös runsaasti rakkautta. Papin työssä siitä on ollut jopa hyötyä, että elämä ei ole aina kohdellut silkkihansikkain.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Vasta aikuisena Marika ymmärsi, kuinka äidin sairaus oli vaikuttanut koko perheen hyvinvointiin. ”Sain suuren avun psykoterapiasta.”

Äidin skitsofrenia leimasi Marikan, 30, lapsuutta. Vaikka kotona oli turvatonta, siellä oli onneksi myös runsaasti rakkautta. Papin työssä siitä on ollut jopa hyötyä, että elämä ei ole aina kohdellut silkkihansikkain.
Teksti: Eveliina Lauhio

Jotain outoa oli meneillään. Tämän Marika, 30, ymmärsi jo lapsena.

Kotona tuntui usein jotenkin turvattomalta. Marika joutui haistelemaan tunnelmia ja kulkemaan kuin varpaillaan omassa kodissaan.

Rahaa oli vähän. Ruokaa riitti aina pöytään, mutta uusista vaatteista tai harrastuksista saattoi vain haaveilla.

”Ajattelin, että häpeän ja irrallisuuden tunteeni johtuivat perheemme köyhyydestä. Tunsin olevani koulussa erilainen. Kun luokkakaverini puhuivat siitä, mitä kaikkea he olivat tehneet kesälomallaan, menin hiljaiseksi.”

Äidin käytöstä oli vaikea ennustaa. Toisinaan hän oli hyvällä tuulella, mutta toisinaan suuttui silmänräpäyksessä. Joskus hän vetäytyi täysin omiin maailmoihinsa.

Perhe eli pitkälti äidin mielialojen mukaan. Niiden perässä myös muutettiin eri puolille Suomea, sillä äiti riitaantui herkästi naapureiden kanssa tai koki, että asuinpaikassa oli jotain muuta vikaa.

Aina kun Marika oli saanut koulusta kavereita, asuinpaikka vaihtui jälleen.

”Onneksi meitä oli monta lasta. Sisarukseni toivat pysyvyyttä muutosten keskellä.”

Sisarussarjan toiseksi vanhimpana Marika huolehti nuorimmaisista.

”Kannoin pikkutyttönä aikuisen vastuun.”

Marika piti huolta siitä, että pikkusisaret tekivät läksynsä. Kun he tulivat teini-ikään, Marika asetti kotiintuloajat, vaikkei ollut itse saanut niitä.

”Meillä ei juuri ollut rajoja, sääntöjä eikä rutiineja. Olisin kaivannut sitä, että joku olisi sanonut minulle, monelta pitää mennä pesemään hampaat ja painaa pää tyynyyn.”

Perhe asioi sosiaalityöntekijöiden kanssa, mutta kukaan ei tajunnut, kuinka huonolla tolalla asiat olivat. Kun sosiaalityöntekijä tuli käymään, äiti pukeutui siististi ja keitti kahvit.

Käänteentekevä lehtijuttu

Vuonna 2012 parikymppinen Marika istui hammaslääkäriaseman odotushuoneessa. Hän silmäili aikakauslehteä ja pysähtyi lukemaan artikkelia, jonka aiheena oli skitsofrenia. Marikan sydän alkoi pamppailla. Hän tunnisti kuvaillut oireet omassa äidissään.

Hammaslääkäristä päästyään Ma­rika soitti sekä helpotuksen että järkytyksen vallassa isosisko Susannalle.

”Olimme pohtineet hänen kanssaan jo pari vuotta, että äidillä ei ole kaikki kunnossa. Mietimme, miten hän tulee pärjäämään, kun perheemme kuopuskin muuttaisi pian kotoa.”

Susanna ja Marika päättivät hankkia äidille apua. Se ei käynyt helposti, sillä äiti ei ollut halukas lähtemään lääkäriin. Kuukausia kestäneen käännytystaistelun jälkeen äiti soitti eräänä päivänä Marikalle ja kertoi kärsivänsä pahasta unettomuudesta.

Äiti oli halukas tapaamaan lääkärin.

”Soitin Susannalle ja sanoin, että nyt lähdemme välittömästi äidin luo. Tiesin, että tilaisuus ei välttämättä toistu.”

Tyttäret saattoivat äidin psykiatrisen sairaalan päivystykseen.

”Tsemppasimme häntä koko bussimatkan juttelemalla siitä, kuinka hyvä idea on hakea apua. Samalla pelkäsimme, että hän kääntyy takaisin vielä sairaalan porteilla.

Sisarusten helpotukseksi äiti suostui kohtaamaan lääkärin. Hänet otettiin hoitoon Auroran sairaalaan.

Äidillä diagnosoitiin skitsofrenia. Marikasta tuntui hyvältä ymmärtää, mistä lapsuuden turvattomat kokemukset johtuivat. Toisaalta skitsofrenia oli sokki.

”Selviytymiskeinoni oli ollut unohtaa ikävät asiat ja ajatella, että olin elänyt onnellisen lapsuuden. Olin keskittynyt miettimään perheemme hyviä puolia: kuinka äiti aina muisti kertoa rakastavansa meitä ja kuinka vietimme paljon aikaa kotona keittiönpöydän ääressä yhdessä askarrellen. Skitsofrenia sai miettimään oliko kaikki valhetta.”

Hengellisyys on Marikalle tärkeää. ”Sain anopiltani Haavoittunut enkeli -kuvan ja yli sata vuotta vanhat virsikirjat.” © Tommi Tuomi

Hengellisyys on Marikalle tärkeää. ”Sain anopiltani Haavoittunut enkeli -kuvan ja yli sata vuotta vanhat virsikirjat.” © Tommi Tuomi

Apua terapiasta

Äidin hoitoon pääseminen oli käännekohta myös Marikan elämässä. Hän ymmärsi, että hän ei selviä ilman apua.

Teologiaa Helsingin yliopistossa opiskellut Marika pääsi aloittamaan psykoterapian opiskelijaterveydenhuollossa. Kolmen ja puolen vuoden terapiassa hän kävi läpi lapsuuttaan ja perhesuhteitaan.

”Oivalsin, että olin ollut useamman kerran elämässäni masentunut. Minulla oli ollut kausia, jolloin olin jatkuvasti itkuinen ja ahdistunut vailla syytä. Luulin, että aikuisena elämän kuuluu olla sellaista, että kaikki tuntuu kamalalta.”

Terapeutin kanssa jutteleminen kerran viikossa alkoi hiljalleen selvittää Marikan mielen solmuja. Hän teki tärkeän oivalluksen.

”Ymmärsin, että voin laittaa rajoja itselleni. Pystyn nyt olemaan itselleni se aikuinen, jota olisin lapsena kaivannut.”

Kun omat rajat löytyivät, sen jälkeen niitä oli helpompi piirtää myös suhteessa muihin.

”Olin lapsena ja nuorena todella kiltti. Terapiassa tajusin, että minun ei tarvitse olla aina se, joka joustaa. Myös minulla saa olla tarpeita.”

Kun paha olo hiljalleen hellitti, Marikalla alkoi olla voimia miettiä, mitkä asiat tekevät hänelle hyvää. Opiskelun alkuaikoina reippaastikin juhlinut Marika luopui alkoholista.

”Olin juonut purkaakseni ahdistusta. Enää siihen ei ollut tarvetta. Oli ihanaa oivaltaa, että elämän ei tarvitsekaan olla kärsimystä.”

Vertaistukea

Marika korostaa puhumisen tärkeyttä. Terapian lisäksi hän on saanut apua keskusteluista ystäviensä ja sisarustensa kanssa. Etenkin isosiskonsa kanssa hän on läheinen. He ovat osallistuneet yhdessä Mielenterveysomaisten keskusliiton FinFamin toimintaan. Siellä he ovat päässeet juttelemaan samaa kokeneiden kanssa.

”Vertaistuki vapauttaa. Kun osallistuin ensimmäistä kertaa FinFamin tilaisuuteen, tuntui siltä, kuin minulle olisi auennut uusi maailma. Oli lohdullista huomata, että kokemukseni eivät ole uniikkeja.”

Marika kannustaa jokaista puhumaan ongelmistaan ja hakemaan ajoissa apua.

”Vuodet, jolloin en uskaltanut kertoa perheemme vaikeuksista kenellekään, kasvattivat ympärilleni kovan kuoren. Kannoin turhaa häpeää ja syyllisyyttä.”

Pappina työskentelevä Marika saa voimaa myös uskosta. Suhde Jumalaan on tuonut hänelle turvaa pienestä pitäen.

”Olen aina ajatellut, että, jos mikään muu ei kannattele, Jumala ottaa kopin. Nuorena seurakunta oli minulle keidas, jossa tunsin kuuluvani joukkoon.”

Omalle tyttärelleen Marika haluaa antaa turvallisen kodin. Hänellä sitä ei ollut. © Tommi Tuomi

Omalle tyttärelleen Marika haluaa antaa turvallisen kodin. Häneltä äidin skitsofrenia vei sen. © Tommi Tuomi

Kiitollisuutta

Marika ei ole katkera kokemuksistaan. Joskus hän on miettinyt, olisiko hän onnellisempi, jos hänellä olisi ollut turvallinen lapsuus. Siihen hän ei tiedä vastausta.

”En silti vaihtaisi päivääkään pois. En olisi minä ilman historiaani. Olen kiitollinen vaikeistakin hetkistä.”

Papin työssään Marikalle on ollut hyötyä siitä, että elämä ei ole kohdellut aina silkkihansikkain. Rippileireillä hän on kertonut avoimesti lapsuudestaan. Kerran eräs nuori tuli puhumaan papille oman perheensä vaikeuksista.

”Kuuntelin häntä monta tuntia. Olin ensimmäinen, jolle hän uskalsi kertoa huolistaan. Oman taustani takia pystyn ehkä ymmärtämään helpommin muita, joilla on ollut rankkaa.”

Marika on tyytyväinen siihen, kuinka pitkälle hän on päässyt.

”Olen pärjännyt hyvin. Kaikki lapsuuden haavani tuskin koskaan parantuvat, mutta terapiasta saatujen työkalujen avulla osaan käsitellä niitä.”

Lue myös: Isän skitsofrenia varjosti Riston lapsuutta: ”Ajattelin, että se, mikä ei tapa, vahvistaa”

Äidin perintö

Nyt Marikan elämässä on menossa onnellinen vaihe. Hänellä on mielenkiintoinen työ, hyvä parisuhde, sopivasti vapaa-aikaa ja ympärillään tasapainoisia ihmissuhteita. Hänen itsekseen asuva äitinsä pärjää arjessa, eikä tarvitse jatkuvaa huolenpitoa. Selittämätön ahdistus ei enää kalva Marikaa, vaan olo on pääsääntöisesti tyyni.

Yksi suuri unelma toteutui hiljattain: Marikan sylissä tuhisee kahdeksanviikkoinen vauva.

”En ole koskaan tahtonut mitään muuta niin paljon kuin tulla jonain päivänä äidiksi. Pikkutyttönä haaveilin kuudesta lapsesta.”

Äitiys on sysännyt Marikan kohtaamaan jälleen lapsuudenkokemuksensa. Omalle tyttärelleen hän haluaa antaa sen turvallisen kodin, jota hänellä ei ollut.

”Tasapainoiseen kasvuympäristöön kuuluu rajoja ja rakkautta.”

On myös asioita, joita Marika haluaa tehdä samalla tavalla kuin hänen äitinsä. Hän haluaa viettää perheen kanssa kiireetöntä aikaa askarrellen ja yhdessä puuhaten. Jouluisin koristellaan kuusi, ja keväisin vaihdetaan värikkäät verhot.

”Ennen kaikkea haluan kertoa lapselleni, kuinka paljon häntä rakastan. Näin äitini on aina tehnyt minulle. Se on hänen tärkein perintönsä.”

Haastateltavan ja hänen siskonsa nimi on muutettu.

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 2/22.

Marika on nykyään tyytyväisempi elämäänsä kuin nuorena. ”Olen itselleni se aikuinen, jota lapsena kaipasin.” © Tommi Tuomi

Marika on nykyään tyytyväisempi elämäänsä kuin nuorena. ”Olen itselleni se aikuinen, jota lapsena kaipasin.” © Tommi Tuomi

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X