Keskivaikea kuulovamma oli Eila Heinosella jo syntyessään – Nyt hän auttaa vertaisiaan vapaaehtoisena kuuloaktiivina

Eila Heinonen istui psykoterapian koulutuksessa kesäyliopistolla 80-luvun alkupuolella, ja kuuli ensimmäistä kertaa elämässään hyvin. Hänellä on ollut kuulovamma lapsesta saakka, eikä hän unohda ensimmäisen kuulolaitteensa saamista koskaan.

Eila oli kipaissut hakemassa kuulolaitteensa koulutuksen ruokatunnilla. Ero kuulossa oli kuin yö ja päivä, kun hän pisti laitteen paikoilleen ja jatkoi luennon kuuntelua.

”Minun oli helppo sopeutua kuulolaitteeseen. Kaikkien ei aina ole. Ihminen on voinut unohtaa äänet, joita laitteella kuulee, ja niihin pitää sopeutua uudestaan.”

Meteli ja selin kääntyminen vaikeuttavat kuulovamman kanssa opiskelua

Eila Heinosella on ollut syntymästään saakka keskivaikea kuulovamma. Hän kävi silloisen keskikoulun ilman kuulolaitetta, eikä kuulon asettamia rajoitteita osattu koulussa huomioida.

Opettaja piirsi puhuessaan liitutaululle ja oli usein oppilaisiin selin. Huulilta ei voinut lukea, mitä opettaja sanoi, eikä puheesta saanut selvää.

Lisäksi Eilalla oli vaikeuksia tuottaa tiettyjä konsonantteja, koska hänellä oli ollut kitalakihalkio, joka oli korjattu.

Häntä kiusattiin: puhetta matkittiin ja kun Eila kuuli väärin, sille naurettiin. Koulusta ei jäänyt lämpimiä muistoja, mutta Heinonen läpäisi koulun kunnialla.

Kaikesta huolimatta Eila päätti lähteä sosiaali- ja terveysalalle, jossa työtä tehdään puhumalla ja kuulemalla.

Siitä huolimatta, että hänelle suositeltiin matemaattista alaa tai arkkitehdin opintoja. Eila pärjäsi matematiikassa, mutta halusi näyttää, että onnistuu myös ihmisten kanssa.

”Lapsuudenkodin kannustuksella oli siinä suuri rooli. Takaraivossa kuuluivat isäni sanat: ”Kyllä Eila pärjää.”

Eila Heinonen päätyi tekemään askarteluohjaajan ja mielenterveysalan koulutukset. Nekin ilman kuulolaitetta. Myöhemmin hän jatkoi vielä sosiaaliohjaajaksi.

Nyt Eilalla oli kuitenkin jo hyvä selviytymisstrategia. Hän katsoi itselleen luokasta istumapaikan, jossa hän kuuli ja näki mahdollisimman hyvin, ja jossa kaiut tai taustahäly häiritsivät mahdollisimman vähän.

Piirtoheittimet yleistyivät, ja kasvot luokkaan päin seisovan opettajan huulilta pystyi lukemaan, mitä hän sanoi.

”Jouduin kyllä pitämään itse aktiivisesti huolta, että selviydyin koulusta. Onneksi tänä päivänä erilaisten tukitoimien ansiosta tilanne on jo toinen.”

Eila Heinonen on Joensuun Seudun Kuulo ry:n puheenjohtaja.

Työelämässä kuulovammasta oli haittaa, mutta myös yllättävää etua

Eila Heinonen aloitti työt mielenterveysosastolla, mutta kuulovamman kanssa työskentelyn kannalta ihanteellinen työpaikka löytyi vasta myöhemmin.

Osastolla melua ja ihmisiä oli enemmän, joten Eilan piti skannata ympäristöään tarkemmin. Keskittyminen taas oli vaikeampaa. Mitä enemmän tilanteessa oli ihmisiä, sen vaikeampi Eilan oli ehtiä huomata kaikki huulten liikkeet, joilla hän täydensi kuuloaistiaan.

Yövuorot olivat raskaita, mutta Eila teki niitäkin useita vuosia. Koska kuuloaistiin ei voinut luottaa, hänen oli kierrettävä osastoa tauotta havainnoimassa, pitääkö johonkin reagoida.

Vasta kun Eila siirtyi osastolta avohoitoon töihin, työnteko helpottui merkittävästi.

Rajatummassa ympäristössä ihmiset vaihtuivat vähemmän, eikä esimerkiksi kotikäyntitilanteissa ollut kuin kahdesta neljään ihmistä kerrallaan. Huulilta pystyi seuraamaan paremmin kuulon tueksi.

Jos kuntoutuja puhui ohi, pienessä ryhmässä oli luontevaa pyytää häntä katsomaan kasvoihin.

Kun Eila sitten seitsemän tai kahdeksan vuoden työuran jälkeen sai kuulolaitteen, siitä tuli häntä ja mielenterveyskuntoutujia yhdistävä asia.

”Se toimi motivaattorina muille, kun kuntoutuja saattoi nähdä, että minulla on kuulovamma ja kuulolaite, mutta olen silti töissä.”

Katsomalla kohteliaasti kasvoihin jokainen voi auttaa kuulovammaisia sosiaalisissa tilanteissa. Kuva: iStock

Koronaepidemia sulki kuuloyhdistykset ja lisäsi kuulovammaisten yksinäisyyttä

Koronapandemian eristävä vaikutus osui tietenkin kaikkiin suomalaisiin, mutta kuulovammaisiin erityisesti.

Eila Heinonen toimii itse Kuuloliiton Joensuun yhdistyksessä, Joensuun Seudun Kuulossa. Koronaepidemia sulki yhdistyksen ja pisti tapahtumat tauolle myös Itä-Suomessa, ja moni kuulovammainen jäi silloin todella yksin.

Yksi tärkeimmistä palveluista, joita kuuloyhdistykset tarjoavat ovat lähikuulopalvelut. Siinä Eilan kaltaiset vapaaehtoiset auttavat uuden kuulolaitteen saajaa sopeutumaan elämään sen kanssa. Yhdessä opetellaan esimerkiksi laitteen käyttöä, puhdistusta ja letkujen vaihtoa.

”Olen saanut koronan aikana paljon sähköpostia ja pitkiä puheluita. Olemme onnistuneet järjestämään kahden ja kolmen keskisiä tapaamisia koronasta huolimatta.”

Ryhmätapaamisten puuttuminen on silti ollut raskasta. Moni huonokuuloinen nimittäin välttelee liikkumista kodin ulkopuolella, koska hankalat tilanteet tuntuvat kiusallisilta.

Jos esimerkiksi ryhmätilanteessa ei saa selvää toisten puheesta, ihminen voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi.

”Kuulo on todella kokonaisvaltainen aisti. Se voi tutkimuksen mukaan liittyä myös muistisairauksiin ja liikuntakykyyn. Jos sen takia eristäytyy muista ihmisistä, niin mieliala voi laskea. Kuulojärjestöjen tapahtumiin pystyi silti tulemaan, koska tiesi, että siellä on vertaisten joukossa”, Eila Heinonen kertoo omasta kokemuksestaan.

Lue myös: Takaisin kuulevaksi ihmiseksi – huonokuuloinen Meria Mäkinen sai kuulonsa takaisin