”Olin burnoutissa mutta en osannut huutaa apua” – Kova työnteko antoi Sampo Mannisen elämälle merkityksen kunnes lamavuodet ja jättivelat iskivät

Sampo Manninen eli elämää, jossa vain kova työnteko antoi merkityksen elämälle. Sitten tuli pysähdys.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Iltalenkillä tähtäilen peuroja ja ­rusakoita kameralla.”

Sampo Manninen eli elämää, jossa vain kova työnteko antoi merkityksen elämälle. Sitten tuli pysähdys.
(Päivitetty: )
Teksti:
Nina Sarell

Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? Mikä on minun elämäntehtäväni? Sampo Manninen kutsuu niitä kolmeksi tärkeäksi sielunkysymykseksi; jokaisen meistä pitäisi aina silloin tällöin pysähtyä ja kysyä itseltämme nämä kolme asiaa.

Hän itse uskoi pitkään, että vastaus niihin kaikkiin liittyi jollakin tavalla työntekoon. Hänet oli ehdollistettu pienestä saakka ajattelemaan niin.

”Sitten elämä alkoi läiskiä minua poskille”, Sampo Manninen hymähtää.

Lamavuodet, jättivelat, burnout. Elämän murheet marssivat miehen yli yksi toisensa jälkeen kuin Ison Kirjan laihat lehmät ja möyhensivät uusiksi käsitystä onnellisuudesta ja sen tavoittelemisesta.

Työmyyrä pienestä pitäen

Maanviljelijä oli Sampon ensimmäinen ammatti, johon hän kasvoi pikkupojasta saakka. Maatilan poika osasi ajaa traktoria viisivuotiaana, ja muutamia vuosia myöhemmin hän paiski jo töitä aikuisten rinnalla. Kiireaikoina päivät eivät olleet ympäripyöreitä, vaan 18-tuntisia. Elämän sisältö ja merkitys oli sidoksissa työhön: ihminen määriteltiin onnelliseksi, jos hänellä oli työtä.

Jälkeenpäin Sampo Manninen on ymmärtänyt, että kyse oli sodan eläneen sukupolven traumaterapiasta, jossa sota-ajan pulaa ja kauhuja paikattiin panostamalla materian hankkimiseen. Jotkut upottivat kipuaan juopotteluun tai väkivaltaisuuteen, mutta tavallisinta oirehoitoa oli armoton fyysinen raadanta.

”Imin tätä ilmapiiriä itseeni lapsesta saakka. Kannoin työhullun geenimutaatiota. Suhteeni työhön oli patologinen jo ennen täysi-ikää.”

Varsinainen kellon ympäri työskentelijän korkeakoulu alkoi 1980-luvun lopulla, kun hän perusti audiovisuaalisen viestintäalan yrityksen. Ja jotta työt eivät varmasti loppuisi kesken, hän lunasti vielä itselleen vanhempiensa kotitilan.

Kalusto oli kallista, oli otettava paljon lainaa. Hulluina vuosina tuli ostettua osakkeitakin. Muutaman vuoden kuluttua iski lama: velkaa oli niskassa miljoona markkaa, ja korot seilasivat parissakymmenessä prosentissa.

Zen ja halkojen hakkaamisen taito. Lähimetsän laavulla on helppo hengittää. © Tommi Tuomi

Zen ja halkojen hakkaamisen taito. Lähimetsän laavulla on helppo hengittää. © Tommi Tuomi

Kova työnteko vain lisääntyi

Sampo Manninen ei hukkunut velkoihinsa. Sieraimet pysyivät juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella – kunhan vain teki töitä entistä enemmän.

Kun yritystoiminta alkoi rullata, Sampo työskenteli usealle eri tv-kanavalle, teki yrityselokuvia ja matkusti ympäri maailmaa projektien perässä. Maanviljely oli lopetettava.

Vaikka hän ymmärsi, että oli mahdotonta olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, vanhempien elämäntyön hautaaminen otti koville. Keskinkertainen suoritus ei riittänyt. Oli pidettävä kaikki langat käsillä, pärjättävä kaikilla elämänalueilla.

Siitäkin huolimatta, että hän tunsi itsensä valtavan väsyneeksi.

”Muistan, miten istuin yksin editissä ja tuijotin seitsemän näytön rivistöä kuin huumattu lehmä. Olin burnoutissa, mutta en osannut huutaa apua.”

1990-luvun aikana Sampolle tapahtui isoja asioita. Hänestä tuli puoliso, pienen pojan ja tytön isä, ammattilainen, maailmanlaajuisesta lamasta jaloilleen ponnistava yrittäjä ja maailmankansalainen. Hän vain ei muista siitä paljoakaan.

”Uupumuksesta johtuen en edes muista, minkälaista musiikkia siihen aikaan kuunneltiin.”

Kun Sampo sai perheen, hän ajatteli, että parasta, mitä hän voisi tarjota rakkailleen, oli työnteko. Kun hän oli vapaalla, hän puolestaan pinnisti itsensä äärimmilleen ja yritti korvata perheelle kaiken töissä viettämänsä ajan. Se ei vain ollut ihan ongelmatonta.

”Pisimmillään olin työreissulla kuukauden putkeen. Kotona kaikki kaatui vaimon huolehdittavaksi.”

Sampo yritti kaikkensa saavuttaakseen jotakin hyvää, onnellisuutta. Silti hän tunsi usein olevansa umpikujassa.

”Elämä oli kuin sarja haasteita: tuli taas uusi lama, sukellettiin pohjamudissa, ja sen jälkeen tehtiin vielä enemmän töitä. Miksi missään ei tuntunut olevan mitään järkeä? Mitä olin ymmärtänyt väärin?”

Tykkään työstäni, mutta työ ei enää määritä ihmisyyttäni – sitä, kuka olen.

Opettajana hiljaisuus

Oli vuosi 2005. Sampo Manninen istui editoimassa jälleen yhtä yrityselokuvaa. Homma ei oikein kulkenut. Hän huokaisi, laski kädet syliin ja sulki silmänsä.

Yhtäkkiä tuntui siltä, kuin koko kehon läpi olisi kulkenut jotain. Kuin jonkinlainen ilmavirta. Sampo avasi silmänsä. Avasiko joku oven? Tuliko tänne joku?

”Kesti hetken, ennen kuin tajusin. Laitoin kokeeksi silmät uudelleen kiinni, ja sama kokemus alkoi uudelleen.”

Tapahtuma sai hänet uteliaaksi. Ilmeisesti ihmisessä oli kehon ja mielen lisäksi vielä jotakin muuta – mutta mitä? Hän alkoi etsiä vastausta googlesta: Energia. Henki. Naapurin rouva kuului innostuneen jostain reikistä. Reiki, Sampo googletti ja päätyi ilmoittautumaan reikikurssille.

”Matkustaessani olin saanut tutustua hyvin erilaisiin tapoihin hahmottaa elämää. Oli monia kohtaamisia, jotka tuulettivat ajatuksiani. Luin erilaisten uskonnollisten traditioiden tekstejä ja totesin, että niissä kaikissa oli kyllä hyviä oivalluksia, mutta en kokenut halua sitoutua uskontoihin. Sitten törmäsin tyyppiin nimeltä Deepak Chopra.”

Sampo koki, että tuossa new age -guruna tunnetussa miehessä oli jotakin niin vakuuttavaa, että hän päätti lähteä Chopra Centerin kurssille Englantiin.

Kurssilla Sampolle annettiin oma mantra. Sen jälkeen hän on meditoinut joka päivä. Vuonna 2010 hän valmistui meditaatiokouluttajaksi. Kun hän laittoi Riihimäen paikallislehteen ilmoituksen meditaatiotilaisuudesta, puhelin alkoi soida.

”Vanhat tutut soittelivat ja kysyivät, että Sampo, mitä sä oot vetänyt? Kurssille tuli yli kolmekymmentä henkeä. Ne huulenheittäjätkin tulivat; jotain oli sydämellä. Ihmiset tulivat yhteen kipujensa, tarpeidensa ja kysymystensä kanssa. Siitä tuli mielettömän hieno juttu, kyyneleet virtasivat. Itselleni se oli melkoinen henkinen kaapista ulostulo.”

Työhullu yrittäjä Sampo Manninen opettaa nyt toisia ­pysähtymään. Enti­selle maajussille luontevin hiljentymisen paikka on lähiluonto © Tommi Tuomi

Työhullu yrittäjä Sampo Manninen opettaa nyt toisia ­pysähtymään. Enti­selle maajussille luontevin hiljentymisen paikka on lähiluonto © Tommi Tuomi

Sampo Manninen on meditoiva bisnesmies

Siitä on nyt kymmenen vuotta. Minkälaiseksi meditaatio ja tietoinen elämä muuttivat Sampon? Mennäänpä katsomaan tarinan alkulähteille, Sampon kotitilalle.

Omakotitalon pihassa kättä heilauttaa mies, joka on pohjimmiltaan sama maalaispoika kuin ennenkin. Vaikka tarina suorastaan huutaa pittoreskiin vanhaan navettaan retriittikeskusta ja raakaruokaravintolaa, Sampon matka ei jatkunut niin. Suurin ero entiseen on se, että aamuvarhaisella hän kävelee olohuoneeseen kalsarit jalassa ja istuu rahille meditoimaan. On ihmisiä, jotka poistuvat oravanpyörästä karmit kaulassa ja heittäytyvät universumin vietäviksi. Sampon taktiikka on toinen:

”Olen ottanut tehtäväkseni salakuljettaa hiljentymisen ja pysähtymisen viestiä mukanani sinne, missä milloinkin kuljen.”

Hän elää hybridiarkea: meditaatio-ohjaaja Sampo auttaa ihmisiä kohti elämänsä tärkeintä löytöretkeä, mutta työnteko jatkuu. Leipää pöytään tuo viestintätyö monikansallisille yrityksille. Enää ei kynttilä pala molemmista päistä. Sisäinen työhullu on saanut levon.

”Olen saanut rauhan elää oman näköistäni elämää. Pystyn päätöksiin, jotka ovat enemmän linjassa oman sydämeni matkan kanssa. Tykkään työstäni, mutta työ ei enää määritä ihmisyyttäni – sitä, kuka olen. Vastoinkäymisetkään eivät ole loppuneet, mutta niitä voi oppia katsomaan kuin ulkopuolisin silmin ja kysyä uteliaana: mikä tässä hetkessä haluaa tulla näkyväksi?”

Juuri tämä tekee Sampon mielestä matkasta merkityksellisen – istuipa sitten Himalajalla meditoimassa tai Riihimäellä editoimassa.

”Uskallus pysähtyä tässä ja nyt, tahto kuunnella sisäistä ääntä. Mitään sen suurempaa elämässä ei lopulta tarvita.”

Juttu on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 6/21

Lue myös: Tommi, 54, myi firmansa ja masentui – oloneuvostelu ei tuonutkaan onnellisuutta: ”Minulla ei ollut mitään muuta elämää kuin työ”

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X