Laura Kangasniemi sai aivovamman, palasi hevosen selkään ja kilpakentille pararatsastajana: ”Olin sitkeä, oli valtava motivaatio päästä ratsastamaan”
Oululainen Laura Kangasniemi lensi hevosen selästä ja vammautui vuonna 2017. Nyt hän treenaa paralympialaisiin kouluratsastuksessa.
Laura Kangasniemi treenaa ja asuu parhaillaan Järvenpäässä. Kun Prinssi-hevonen loukkaantui, sai Laura treeni- ja kilpailukäyttöön Pia Reitin hevosen, Sepon eli Supremon.
Maaliskuisena päivänä 2017 Laura Kangasniemi treenasi 8-vuotiaan Milo-hevosen kanssa esteratsastusta haapavetisellä hevostallilla.
”Hypätessämme esteen yli, Milo kompuroi ja tipahdin pää edellä sen selästä”, Laura kertoo.
Seuraavan kerran hän heräsi Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Sitä ennen Laura oli ollut teho-osastolla koomassa viikon. Hän oli saanut aivovamman, jonka seurauksena oikea puoli kehosta halvaantui.
”Kävin läpi erikoisia tunnetiloja”
”Heräämiseni tapahtui pikkuhiljaa. Aivan alkuvaiheessa kävin läpi erikoisia tunnetiloja. Esimerkiksi ihmettelin ihmisten huolestuneita kasvoja ympärilläni: kaikkihan on hyvin.
En kyennyt hahmottamaan tilannettani. Kysyin vain iskältä, voisiko hän tuoda minulle hevosen kisoihin, joihin olin ollut menossa. Oikeasti en edes päässyt istualleni siinä vaiheessa.
Myös puhuminen tuotti haasteita. Toistelin samoja asioita ja olin sekava. Joskus en jaksanut sanoa kuin pari sanaa, kun väsymys iski päälle.”
Kuntoutuksessa
”Teho-osastolta pääsin suoraan kuntoutukseen. Harjoittelin muun muassa istumista, seisomista ja kävelemistä.
Hieman kuntouduttuani pääsin viikonloppuisin käymään kotonani Haapavedellä, jossa vanhempani asuvat edelleen.
Joka kerta ennen sisälle menoa halusin käydä moikkaamassa tuttuja hevosia hevostallilla. Niin tapahtui silloinkin, kun parin kuukauden kuluttua onnettomuudesta pääsin kokonaan kotiin.
Hevoset ovat perhettäni. Jolleivat ne ole arjessani mukana, jotain puuttuu.”
Hevosista löytyi turva
”Minua kiusattiin koulussa ala-asteella sen jälkeen, kun perheemme muutti Oulusta Haapavedelle. Oli selän takana puhumista ja sain ilkeitä puheluita. Opettajat ja vanhempani tiesivät tilanteesta, mutta kiusaamista ei saatu loppumaan.
Elämä tuntui niin rankalta, etten aina edes mennyt kouluun. Kerran sitten lähdin ystäväni kanssa hevostallille ja se oli menoa se. Hevosista löysin turvan.
Eläimet ovat aitoja eivätkä ne koskaan arvostele. Tutustuttuani hevosiin menin aina suoraan koulun jälkeen tallille. Hevosharrastuksen parista löysin myös oikeita, luotettavia ihmisystäviä.
Hevosharrastuksen ansiosta olin hyvässä kunnossa, mikä auttoi onnettomuudesta toipumisessa. Olin sitkeä, koska minulla oli valtava motivaatio päästä jälleen ratsastamaan. Hevosen selkään nousin noin kolme kuukautta onnettomuuden jälkeen.
En ole koskaan pelännyt hevosia. Alussa vain en löytänyt tasapainoa hevosen selässä. Mietin, että näin kurja ratsastajako minusta on tullut.
Ratsastustaitoni kehittyivät kuitenkin toistoja tehdessä.”
Sisulla ylioppilaaksi
”Yritin elää kuten aiemminkin. Kuvittelin, että kaikki on ennallaan. Suoritin: ratsastin, kävin välillä töissä kaupan kassalla ja menin lukioon, vaikka minulle sanottiin, että tuskin selviän siitä aivovamman takia.
Halusin näyttää. Sain huonoja numeroita, vaikka luin kovasti.
Minulla ei ollut lainkaan fysioterapiaa, mikä on jäljestä päin ihmetyttänyt.
Sain kuitenkin neuropsykologista kuntoutusta. Neuropsykologin neuvosta päätin aloittaa etäopinnot Oulun aikuislukiossa, sillä lähiopetuksessa en pystynyt keskittymään.
Syksyllä 2019 kirjoitin ylioppilaaksi. Todistukseni ei ole huipputasoa, mutta olen ylpeä suorituksestani. Sen jälkeen uuvahdin kuitenkin totaalisesti. Lopetin seuraavana keväänä työt. Kevensin ratsastusharrastusta.
Minulla on lihasjäykkyyttä. Tuntoaistini on muuttunut, tuntuu kuin oikean puolen päällä olisi ohut pumpulikerros. Oikean puolen toimintakyky on vasenta puolta heikompi, ja väsyn aiempaa nopeammin.”
”Ratsastusta en voinut jättää”
”Uupumus sai minut lopulta hyväksymään ja hahmottamaan tilanteeni. En voisi elää enää samanlaista elämää kuin ennen onnettomuutta. On huomioitava, että väsyn aivovamman takia normaalia nopeammin. Fyysinen toimintakykyni ei ole entisellään.
Opiskelen parhaillaan koulutussopimuksella merkonomiksi.
Ratsastusta en voinut jättää. Syksyllä 2020 sain paraluokituksen. Sen ansiosta voin kilpailla pararatsastajana.
Vaihdoin esteratsastuksen kouluratsastukseen, johon sisältyvät tehtävät ovat helpommat hahmottaa. Se on kuin tanssia hevosen kanssa.
Voitin ensimmäisen mitalini paraurheilijana, SM-pronssia Hyvinkäällä, vuonna 2021.
Olin ikionnellinen, kun sain viime vuoden joulukuussa oman hevosen. Sen nimi on Prinssi.
Kansainväliset kilpailut ovat olleet tavoitteeni lapsesta saakka. Helmikuussa tulin Prinssin kanssa Tanskassa pidetyissä kisoissa toiseksi.
Nyt tähtäimessäni on vuoden 2024 paralympialaiset Pariisissa.
Unelmani eläinlääkärin ammatista, hevosklinikasta ja korkeakoulututkinnosta kaatuivat, mutta käteni ja jalkani liikkuvat, pystyn puhumaan. Olen kiitollinen. Se on tärkeintä. Tunnen myötätuntoa kanssaeläjiä kohtaan. En koskaan arvostele ketään ulkoisten asioiden perusteella. Me ulkopuoliset emme voi tietää, mitä vastaantuleva lähimmäinen on kokenut.”
Kun Laura Kangasniemi sai paraluokituksen, hän saattoi jatkaa kilpailemista. Nyt unelmat suuntautuvat paralympialaisiin. © Teija Soini