Päivi sokeutui parikymppisenä: ”Menin niin syviin vesiin, että aloin ryypätä – se opetti, että ylös ei voi päästä, jos ei käy ensin pohjalla”
Kun näkö lähti Päivi Viggin toisestakin silmästä ja hänestä tuli täysin sokea, hän putosi henkisesti syvälle. Matka asian hyväksymiseen on ollut pitkä. Uusi tekniikka on tuonut yllättävän avun.
”Aion lukea ensimmäistä kertaa sokeutumisen jälkeen jonkun jännärin kannesta kanteen ulkona, omassa pihassa.”
Päivi Viggin vasen silmä sokeutui glaukooman vuoksi vuonna 1996. Se ei vielä lannistanut häntä, vaan hän jatkoi opintojaan ja muuta elämäänsä yksisilmäisenä, kunnes toisestakin silmästä lähti näkö.
Näköä ei voitu pelastaa – sokeus oli suuri isku parikymppiselle nuorelle naiselle
”Minulla todettiin silmänpaineglaukooma, joka ajoissa löydyttyään on hoidettavissa. Mutta koska silmänpaineen lukemani oli jo korkea, 79, se oli saman tien tattis ja moro. Yhtäkkinen silmänpaineen nousu oli niin raju ja aggressiivinen, että näköhermoja ei voitu pelastaa eikä syytä tälle ole vieläkään löydetty.
Silmäni leikattiin ja jouduin laittamaan kuutta eri tippaa tietyin aikavälein, tietyssä järjestyksessä. Jouduin myös neljäksi kuukaudeksi asentohoitoon vatsalleni sänkyyn, jossa oli reikä ja jonka patjassakin oli reikä ja sain silmiin kaasua sekä silikonia.
Mikään hoito ei kuitenkaan auttanut, ja minusta tuli lopulta hyvin harvinainen umpisokea.
Edessä oli paluu lapsuudenkotiin, sillä minulla ei ollut mitään sokkotaitoja ja tarvitsin jatkuvasti apua. Kaikessa.
Ajattelen asiaa niin, että jos sokeutumisen piti tapahtua jollekin meidän perheessä, niin Luojan lykky, että se tapahtui juuri minulle, koska muut perheeni jäsenet eivät olisi selviytyneet tästä.
Olin sokeutuessani kaksi päivää vaille 20-vuotias ja aloittanut hiljattain terveydenhoitajaksi opiskelun. Elämä muuttui silmänräpäytyksessä, ja menetin itseni.
Kaikki oli yhtä suurta katastrofia. En pystynyt lukemaan, kirjoittamaan, pukemaan, lääkitsemään itseäni tai kuorimaan edes keitettyä perunaa. Toisella silmällä näin mustaa, toisella en sitäkään.”
Sokeutuminen ajoi tarttumaan pulloon
”Menin niin syviin vesiin, että aloin ryypätä. Se opetti, että ylös ei voi päästä, jos ei käy ensin pohjalla. Siellä rämpiessäni löysin itsestäni timantin, sen kaikkein sisimmän, ja aloin tehdä valintoja. Valitsin elämän, perheen ja ystävät ja sen, että käytän niitä voimavaroja, joita minulla on.
Olen nyt 43-vuotias ja elänyt parikymmentä vuotta sokeana. Se on tarkoittanut sopeutumista, periksi antamattomuutta ja muiden silmissä mahdottomien asioiden tekemistä. Esimerkiksi sitä, että kun olin päässyt pahimman shokin yli, hain ja pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi silloiseen näkövammaisten ammattikouluun, Arlainstituuttiin.
Lähihoitajana olen ollut vain parina kesänä, muuten en ole niitä töitä ikävä kyllä saanut.
”Koska tykkään ruuanlaitosta, rakastan sitä, että pystyn nykyään lukemaan lukulaitteen avulla reseptit ja löydän ruokakaapista kaiken tarvitsemani ilman apua”, Päivi kertoo. Sokeus ei ole estänyt elämästä. Tommi Tuomi / otavamedia
”Sokeus pistää elämänarvot uuteen järjestykseen”
”Koska tälle sokeutumiselleni ei voi mitään, on ollut itseni ja muiden kannalta parempi, että olen hyväksynyt asian ja etsinyt siitä positiivisia puolia.
Minua ei haittaa esimerkiksi yhtään, etten näe ikäviä uutisia tai uusia muotihömpötyksiä. Eikä minun tarvitse miettiä, miltä minä tai muut näyttävät, vaan voin keskittyä oleellisiin asioihin. Ihmisiin. Siihen, mitä he sanovat tai miltä he tuoksuvat. Minulle muiden silmissä epäsiisti ihminen voi olla puhdas sen perusteella, millainen hän on.
Jos jokainen meistä olisi elämänsä aikana kaksi kuukautta sokeana tietämättä, että saa näkönsä takaisin, voisi maailma olla parempi paikka elää.
Sokeus pistää elämänarvot uuteen järjestykseen. Me nimittäin tuhlaamme liikaa energiaa siihen, miltä asiat toisten silmissä näyttävät. Uskallan myös väittää, että näen, huomaan ja katson paljon enemmän ja syvemmin asioita, kuin useimmat näkevät, ja osaan arvostaa sitä.
Kun kokee peruuttamattoman elämänmuutoksen, vaikuttaa se myös läheisiin. Olen kiitollinen siitä, että ystävät tai perhe eivät hylänneet minua. Pikkuveli oli tosin sitä mieltä, että hänen murrosikänsä jäi sokeutumiseni jalkoihin.
Kaikki ympärillä tukivat ja sanoivat, että kyllä sinä tästä selviät. Mutta jos en olisi itse siihen uskonut, en olisi selvinnyt.
Sokeutumisen hyväksymistä on myös koeteltu matkan varrella. Yksi surullisimmista näkisinpä-tilanteista oli parisuhteessani. Luulimme ettemme kovasta yrittämisestä huolimatta voi saada lapsia. Kun sitten raskaustikussa olikin ne hartaasti kaivatut kaksi viivaa – mies näki ne. Sen näyn olisin halunnut itselleni.”
OrCam-laite toi lisää itsenäisyyttä
”Minulla on ollut valkoinen keppi koko ajan ja saan käyttää avustajaa tietyn tuntimäärän viikossa, mutta lisää itsenäisyyttä ei ole koskaan pahitteeksi.
Sain viime keväänä käyttööni OrCam-tekstintunnistuslaitteen, joka tunnistaa esimerkiksi kasvoja ja lukee tekstiä ääneen. Sen ansiosta pystyn nykyään kokkaamaan suoraan keittokirjasta, lukemaan mitä ja milloin haluan sekä tunnistan lapseni ihmisvilinässä.
Voin lukea vaikka keskellä yötä ilman, että kenenkään tarvitsee vaivautua tekemään sitä puolestani tai olemaan kiinnostunut minun kanssa samoista asioista.
Laitteen ansiosta olen voinut lukea myös lapsilleni iltasatuja, ja mikä ehkä mielettömintä, voin lukea lähiaikoina konkreettisen kirjan itselleni.
Odotan myös laitteen kehittyvän siihen suuntaan, että se oppisi katsomaan tekstien yhteydessä olevia kuvia ja tulkkaamaan niitä. Tai että puhe tulisi suoraan korvaan, jolloin tätä voisi käyttää myös silloin kun on hälyä ympärillä.
Vaikka laite on avartanut maailmaani, ei se poista sokkotaitojen tarpeellisuutta eikä sokeutta, mutta se on antanut lisää itsenäisyyttä.
Olen opettanut laitteen tunnistamaan perheenjäseneni. Minähän en ole siis nähnyt koskaan lapsiani, mutta laitteen avulla pystyn tunnistamaan, kumpi seisoo edessäni.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 8/19.
Koskettava video: Sokeat Mervi ja Esa näyttävät, miten he näkevät toisensa sormillaan
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti