Pakko-oireinen ja epävakaa persoonallisuushäiriö veivät Tiinan sairauseläkkeelle: ”Pahinta oli, kun lapseni näkivät, että turvaudun alkoholiin”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
pakko-oireinen
Tiina Viitanen on saanut apua vertaistukitoiminnasta ja auttaa nyt itse muita. ”Vapaaehtoistyö Mielenterveysyhdistys Helmi ry:ssä antaa rytmiä päiviini.” © Jonne Räsänen
Pakko-oireinen häiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö veivät Tiina Viitasen sairauseläkkeelle. Nyt hän auttaa toisia vertaistukitoiminnassa.

Aina kotiin tultuaan Tiina Viitasen oli pakko päästä pesemään kädet. Hän avasi hanan ja huljutti käsiään lämpimän veden alla. Ensin hän hankasi kämmeniään yhteen. Sen jälkeen Tiina kuurasi sormet. Sormista hän siirtyi jynssäämään kynsiä ja kynnenalusia. Kun operaatio oli valmis, Tiina kuivasi kätensä pyyhkeeseen yksi sormi kerrallaan. Kuiviin käsiin Tiina hieroi käsidesiä.

Oli vuosi 2000, eikä koronapande­miasta ollut tietoakaan. 33-vuotiaan Tiinan käsienpesurituaalit olivat kuitenkin tarkat. Mutta pian urakan jälkeen Tiinalle saattoi tulla olo, että käsissä on yhä likaa. Silloin hän aloitti kaiken alusta.

”Yhtä tarkasti harjasin hampaitani ja jynssäsin keittiön pöytiä puhtaaksi. Kammosin kaikkea likaa”, Tiina kertoo.

Neljän pienen lapsen perheessä tahroja ja pöpöjä piisasi. Tiinan läheiset alkoivat huomautella liiallisesta kuuraamisesta. Hänen miehensä oli sitä mieltä, että Tiinan toiminta ei ollut enää normaalia. Puoliso yritti houkutella Tiinaa lääkäriin.

”Loukkaannuin ja kielsin koko asian. Lopulta suostuin hakemaan apua, sillä tunsin itsekin voivani huonosti.”

Lähete pakkohoitoon

Kouvolassa asuva Tiina alkoi käydä säännöllisesti psykologin juttusilla. Lisäksi hänelle aloitettiin mielialalääkitys. Tiina kärsi masennuksesta, ja myös pakko-oireinen käytös sai lievitystä lääkkeistä.

Tiinan vointi huononi entisestään. Pesemiseen ja siivoamiseen liittyvät pakko-oireet veivät päivästä yhä enemmän aikaa, mieli oli alakuloinen ja väsymys painoi. Kun öisin ahdisti, Tiina tarttui moppiin. Vointi meni niin huonoksi, että Tiinalla alkoi olla aamuisin vaikeuksia päästä sängystä ylös.

Eräänä päivänä psykologin vastaanotolla Tiinaa odotti myös lääkäri. Lääkäri kirjoitti lähetteen pakkohoitoon, jonne Tiina vietiin ambulanssissa.

”Mieheni oli sopinut asiasta heidän kanssaan minun selkäni takana. Se oli minulle sokki.”

Tiina vietti sairaalassa kolme viikkoa. Pääasiassa hän lepäsi.

”Odotin viimeisilläni neljättä lastani. Vasta sairaalassa ymmärsin, kuinka uupunut olin.”

Pian kotiin pääsemisen jälkeen perheen kuopus syntyi. Pakkohoidosta aluksi tyrmistynyt Tiina alkoi ajatella, että lepo oli hänelle sittenkin hyväksi.

”Tunsin kiitollisuutta miestäni kohtaan, vaikka aluksi haukuin hänet pystyyn. Ymmärsin, että huono vointini vaikutti koko perheemme elämään.”

Tiina Viitanen on mielenterveyskuntoutuja, joka sairastaa pakko-oireista häiriötä ja epävakaata persoonallisuushäiriötä. © Jonne Räsänen

Tiina Viitanen saa iloa käsitöistä ja lenkkeilystä. ”Molemmat ovat intohimojani.”© Jonne Räsänen

Alkoholi vei

Tiinan vointi vaihteli aallonpohjista parempiin jaksoihin. Neljä lasta piti huolen siitä, että arjessa riitti touhua.

Vuonna 2007 Tiinan ja hänen puolisonsa parisuhde päättyi eroon. Siihenkin vaikutti Tiinan sairaus.

”Ajattelin, että minun on lähdettävä yhteisestä kodistamme, jotta en sairastuttaisi lapsia omalla huonolla olollani. Ajattelin, että heillä on parempi elämä edessä ilman minua.”

Tiina asui ensin Kouvolassa lähellä lasten ja isän kotia. Vuonna 2009 hän muutti vakituisen hoitoalan työpaikan perässä Helsinkiin. Lapset jäivät asumaan isän luo Kouvolaan.

Tiina toivoi Helsinkiin muuton olevan käänne parempaan. Toisin kävi. Hoitosuhde tuttuun psykologiin katkesi, eikä Tiina hakenut apua Helsingistä. Pakkoajatukset -ja oireet sekä ajoittaiset masennusjaksot olivat osa arkea.

Tiina alkoi lääkitä itseään alkoholilla. Ensin jokailtaiset viinilasilliset helpottivat oloa. Sitten juominen riistäytyi käsistä.

”Vietin alkoholinhuuruista elämää. Minulla oli jatkuvia työpoissaoloja. Olin toivoton, ja minulle tuli itsetuhoisia ajatuksia.”

Ensimmäiset Helsingissä vietetyt vuodet ovat Tiinan elämän synkimmät.

”Pahinta oli se, että lapseni näkivät sen, etten voi hyvin ja turvaudun alkoholiin. Syytän itseäni siitä edelleen.”

Diagnoosi tarkentui

Toukokuussa vuonna 2017 Tiina päätti raitistua. Hän pystyi olemaan juomatta päiviä tai viikkoja. Lopulta hän kuitenkin aina repsahti.

Saman vuoden syksyllä terveyskeskuksen lääkäri tarjosi Tiinalle mahdollisuutta päästä lähetteellä hoitosuhteeseen Helsingin kaupungin psykiatriselle poliklinikalle. Sitä ennen piti olla raittiina kaksi kuukautta.

”Ymmärsin, että minulla ei ole enää vaihtoehtoja. Tieisin, että jos en nyt ottaisi itseäni niskasta kiinni ja tekisi kaikkeani raittiuteni eteen, minulle kävisi huonosti.”

Tiina laittoi korkin kiinni – eikä ole sen koomin juonut pisaraakaan alkoholia. Hoitosuhde psykiatrisella poliklinikalla alkoi.

”Avun saaminen tuntui lottovoitolta. Tiedän, että moni joutuu odottamaan hoitoa kuukausia. Olin kiitollinen siitä, että pääsin hoidon piiriin. Se oli käännekohta elämässäni.”

Tiina tapasi lääkäriä, ja hänelle nimettiin oma hoitaja, jonka kanssa hän kävi juttelemassa viikottain. Tiinan omasta toiveesta hänen diagnoosejaan alettiin käydä lääkärin kanssa tarkemmin läpi.

”Minulla oli sellainen tunne, että OCD:n eli pakko-oireinen häiriö ei selittänyt kaikkea. Olin ollut lapsesta lähtien todella impulsiivinen. Tunteeni olivat aina heitelleet rajusti.”

Monien testien ja useamman lääkekokeilun jälkeen lääkäri totesi Tiinalla pakko-oireisen häiriön lisäksi epävakaan persoonallisuushäiriön.

Oikeiden diagnoosien jälkeen Tiinalle löytyi vihdoin sopiva lääkitys.

”Syön samaa lääkettä edelleen, enkä halua luopua siitä. Lääke vähentää pakko-oireiluani ja tasoittaa tunnetilojani.”

”Sairauden kanssa on mahdollista elää onnellista elämää.” © Jonne Räsänen

”Sairauden kanssa on mahdollista elää onnellista elämää.” © Jonne Räsänen

Arjen onnistumisia

Nyt Tiina, 54, voi hyvin. Käsiään hän pesee edelleen usein ja hieroo aina vastapestyihin käsiinsä desinfiointiainetta. Tiina osaa suhtautua oireisiinsa myös huumorilla.

”Olen nauranut, että minähän olen ollut aikaani edellä. Koronavuosiin rituaalini sopivat mainiosti.”

Pandemia-aika on mennyt paremmin kuin Tiina olisi voinut kuvitella. Hän on suojautunut koronalta ohjeiden mukaan, mutta pelko ei ole ottanut valtaa. Tiina on jopa pystynyt matkustamaan julkisilla liikennevälineillä, mikä vielä muutama vuosi sitten oli hänelle mahdotonta.

”Pelkäsin bakteereita. Käytin käsineitä ja yritin varoa koskemasta käsinojiin tai bussin tankoihin. Nyt olen matkustanut maski päässä rauhallisin mielin.”

Tiina kokee saaneensa suurimman avun lääkityksestä ja viikoittaisista keskusteluista oman hoitajansa kanssa. Hän on osallistunut lisäksi pakko-oireisesta häiriöstä kärsivien ryhmäterapiaan.

”Sen jouduin kuitenkin lopettamaan, kun terapiassa alettiin tehdä siedätyshoitoa eli altistusharjoituksia. Minun tapauksessani se olisi tarkoittanut esimerkiksi käsien pesun vähentämistä. Se kävi minulle liian ahdistavaksi.”

Tiina on oppinut tunnistamaan merkit, jotka kertovat sairauden pahenemisesta. Jos kotona alkaa itkettää ilman syytä tai olo on usean päivän poikkeuksellisen alakuloinen, hän soittaa lääkärille. Usein lääkäri kehottaa nostamaan hieman lääkityksen annosta.

”Olen oppinut, että apua kannattaa hakea heti. Vointini saattaa mennä nopeasti niin huonoksi, etteivät arjen askareet enää onnistu.”

Toisten tukena

Tiinan kotona kehrää kaksi maatiaiskissaa, Ruut ja Tytti. Ne ovat varsinaisia terapiakissoja. Ruut ja Tytti vaistoavat heti, jos emännällä on paha olla ja tulevat syliin kyhnyttämään.

Suuri ilo Tiinalle on hänen miesystävänsä Hessu.

”Hän on ollut minulle iso tuki koko toipumisprosessini ajan. Pystyn kertomaan hänelle avoimesti kaikista sairauteeni liittyvistä asioista.”

Pariskunnan yhteinen harrastus on moottoripyöräily kesäisin. Tiina rakastaa vapauden tunnetta, joka pyörän kyydissä viilettäessä tulee. Haaveissa siintää ulkomaanmatka, mutta Tiinan sairauden takia he eivät ole uskaltaneet sitä vielä toteuttaa.

”Jos pakko-oireinen häiriöni äkillisesti pahenisivat, molempien reissu olisi pilalla. Kammoan esimerkiksi julkisia vessoja, jonka takia matkustaminen on hankalaa.”

Toissa vuonna Tiina jäi sairauseläkkeelle. Päätös oli Tiinalle helpotus, sillä töiden teosta ei ollut tullut enää vuosiin mitään, kun pakko-oireinen häiriö ja ahdistus häiritsevät jatkuvasti.

”Palkkatyöhön en ole enää palaamassa. Keskityn siihen, että pääsen aamulla sängystä ylös ja pystyn lähtemään ovesta ulos ihmisten ilmoille.”

Tiina tekee vapaaehtoistöitä Mielenterveysyhdistys Helmi ry:ssä. Hän on vetänyt muun muassa käsityökerhoa. Tiinan bravuuri ovat makrameetyöt, joissa erilaisia solmuja yhdistelemällä saadaan aikaan monenlaisia kuvioita ja tekstiilipintoja. Lisäksi Tiina on ollut mukana yhdistyksen vertaistukitoiminnassa.

Aamulla kahdeksalta Tiina lähtee toimistolle ja palaa iltapäivällä kotiin.

”Helmen toiminta on ollut todella tärkeä osa kuntoutumistani. Vapaaehtoistyö antaa rytmin päiviini. Olen saanut lisäksi uusia ystäviä ja oppinut ymmärtämään ihmismielen monimuotoisuutta.”

Tiina kannustaa jokaista, joka kohtaa mielenterveyden haasteita, hakemaan apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

”Tärkeintä on puhua jollekin. Sairauden kanssa on mahdollista elää onnellista elämää.”

Parasta mitä Tiina Viitaselle voisi tapahtua on isoäitiys. ”Olen luonteeltani hoivaaja. Neljän aikuisen lapseni vauvavuosista on jo pitkä aika.” © Jonne Räsänen

Parasta mitä Tiina Viitaselle voisi tapahtua on isoäitiys. ”Olen luonteeltani hoivaaja. Neljän aikuisen lapseni vauvavuosista on jo pitkä aika.” © Jonne Räsänen

X