Uskoon tullut Dingon Pete Nuotio: ”Tieto pelastuksesta vapautti”
Dingon kosketinsoittaja Pete Nuotio tuli uskoon 52-vuotiaana. Miten se muutti hänen elämää?
Pete Nuotion keikkakassissa kulkee nykyään raamattu. ”Sana avautuu nyT uudella tavalla. Se on huimaa.”
Anteeksianto. Sen voimasta Dingon kosketinsoittaja Pete Nuotio, 55, puhui lempeästi, kun Dingo piti helmikuussa tiedotustilaisuuden paluustaan.
Viisikko oli hajonnut 15 vuotta aiemmin riidoissa.
Kun Dingon legendaarista kokoonpanoa oli alettu viime vuonna vaivihkaa kasata, Jonttu, Neumann, Pepe ja Quuppa jännittivät juuri kosketinsoittaja Nuotion saamista mukaan. Nuotion tiedettiin olevan ”tukevasti uskossa”.
Vanhat muusikkokaverit eivät silloin tienneet, mitä hyvää usko oli tuonut mukanaan.
Nuotion lapsuudenkoti oli keskiluokkainen koti vanhassa arvotalossa Porin keskustassa. Kristillisyys häivähti arjessa sen verran, että kolme poikaa luki iltarukouksen Levolle lasken Luojani. Joulukirkossa käytiin joskus harvoin.
Olohuoneen kirjahyllyssä oli Arthur S. Maxwellin punakantinen kirjasarja Ikuisia kertomuksia. Sen kauniit kuvat kiehtoivat Nuotiota enemmän kuin Raamatun tarinat.
Teini-iän angsti ja kapina johtivat intoon kasvattaa Porin pisin tukka. Nuori lyseolainen syttyi 70-luvun vasemmistohumanismista.
Nuotio ei kuitenkaan ollut ateisti.
”Uskonnosta en ymmärtänyt juuri mitään. Mutta minusta oli jo silloin järjenvastaista, että maailmankaikkeus ja kaikki elollinen olisivat syntyneet sattumalta”.
Vuonna 1984 Nuotion elämä mullistui tavalla, joka jäi suomalaisen pop-musiikin historiaan.
Hän oli tutustunut Porin kulttuuritalo Anniksella treenanneisiin nuoriin miehiin. Yhdessä tehty Sinä ja minä -single suisti syntetisaattoria soittavan Nuotion elämän raiteiltaan, kun Dingon suosio paisui hetkessä ennennäkemättömäksi. Yksityisyys loppui. Keikkapaikoille menoa turvaamaan tarvittiin poliisisaattueita.
Yksi karuimmista kokemuksista oli Ahveniston ajot vuonna 1985.
Podin nuorempana selittämätöntä kaipuuta ja pakkoa etsiä täyttymystä extreme-asioista. Dingo oli mitä suurinta extremeä. Enää ei tarvitse etsiä.
”Paikalle tuli yllättäen yli 50 000 ihmistä. Aidat kaatuivat, ja porukat vyöryivät alueelle. Helikopterit pörräsivät taivaalla. Me pojat oltiin siinä omassa vankilassamme ja koetettiin pärjätä.”
Samassa rytäkässä Nuotio rakastui porilaiseen opiskelijatyttöön, jonka kanssa hän hiipi keikkojen välissä maistraattiin.
”Elettiin vuotta 1985. Dingo-huuma oli silloin huipussaan. Me ei haluttu mitään tohinaa asiasta.”
Tuleva vaimo oli ensimmäinen uskovainen, johon Nuotio tutustui.
”Ennen sitä ajattelin, että uskovaiset ovat jotenkin hörhöä porukkaa. En ajatellut enää. Hän ei yrittänyt käännyttää, eikä ristiriitoja ollut.”
Dingo hajosi vuonna 1986. Pari kuukautta aikaisemmin Nuotio oli jättänyt yhtyeen.
”Bändi oli ajautunut umpikujaan. Kaikki positiivinen energia oli poissa. Moni juttu kaatui päälle, kuten raha-asiat ja yhteishengen puute. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin erota orkesterista.”
Nuotio keskittyi perhe-elämään, opiskeluun ja työntekoon. Lapset kastettiin ja ohjattiin rippikouluun. Elämä eteni ilman suuria vaikeuksia.
”En tuntenut silloin suurta vetoa hengellisyyteen. Oli pitkiä jaksoja, jolloin en kokenut Jumalaa tarpeellisena. Mutta ahdistuksen hetkinä rukoilin Jumalan apua. Kun rukous auttoi, se kannusti. Siitä tuli positiivinen kierre, joka alkoi ruokkia itseään.”
Kun Dingo kokosi rivinsä uudestaan vuonna 1993, Nuotio ei lähtenyt mukaan. Mutta vuonna 1998 hän uskoi taas yhtyeeseen. Dingo keikkaili nelisen vuotta, kunnes hajosi riitoihin.
Kolmisen vuotta sitten Pete Nuotio oli porilainen perheenisä, jonka elämä soljui yhtä vakaana kuin parin kilometrin päässä virtaava Kokemäenjoki. Oli rivitalonpätkä rauhallisella omakotialueella, vakituinen työpaikka it-alan yrityksessä, farmariauto, kultainen noutaja ja novascotiannoutaja. Lapset olivat jo aloittaneet itsenäisen elämäänsä.
Mutta jokin kyti pinnan alla.
”Olin tyytymätön sisäiseen itseeni. Vietin vahingollista elämää”, Nuotio sanoo.
Jo aiemmin oli tapahtunut kaikenlaista. Jälkeenpäin sen voi nähdä johdatuksena.
Ensinnäkin Nuotio oli löytänyt isänsä uudestaan. Heidän välinsä olivat katkenneet yli 25 vuodeksi vanhempien erottua.
Isä oli harrastanut pitkään antroposofiaa, joogaa ja niihin liittyvää hengellisyyttä.
”30 vuotta elämästään hän seisoi päällään. Lopulta hän sairastui masennukseen ja jäi sairaseläkkeelle”.
Nuotion isä löysi uudestaan Jeesuksen. Hän alkoi käydä kirkon rukouspiirissä, pääsi masennuksestaan ja omistautui uuden elämänkumppaninsa hoitamiseen.
Samoihin aikoihin Nuotio aloitti puhdistautumisen.
”Minulla oli suuri tarve puhdistaa mieleni kaikesta, joka ei ole ihmiselle hyväksi.”
Listan kärjessä olivat peruspaheet: alkoholi ja tupakka. Seuraavina tulivat kiroilu ja typerät puheet.
Tahto oli kova, mutta Nuotio ei tiennyt, miten edetä.
Eräänä päivänä hän liikuskeli levottomana kotona. Pysähtyessä hänen kätensä etsiytyi Raamatun selkämykselle.
”Rupesin lukemaan sitä ihan random-pohjalta, palan sieltä toisen täältä. Tunsin Raamattua vain sen verran, mitä rippikoulusta muistin”.
Mutta häneen vetosi voimakkaasti se mitä Raamattu huokui: armo, syntien anteeksisaaminen, kuoleman jälkeinen elämä.
”Varsinaista uskoontulon hetkeä en kuitenkaan hahmota. Se ei ollut mikään big bang, vaan pikemminkin prosessi”, Nuotio kuvailee.
Hieman myöhemmin hänen isänsä sairastui kuolemaan johtavaan syöpään. Nuotio oli isän seurana sairaalassa niin paljon kuin pystyi.
”Joka ilta luimme Isä meidän -rukousta. Mitä lähemmäksi loppu tuli, sitä tiukemmin hän roikkui Jumalan varassa. Se antoi lohtua molemmille. Se oli valtava kokemus.”
Usko kevensi Nuotion taakkaa.
”Enää ei tarvinnut olla huolissaan siitä, mitä kuoleman jälkeen. Tieto pelastuksesta vapautti. Se kokemus on osoittautunut erityisen tärkeäksi nyt, kun vaimoni on sairastunut.”
Nuotion vaimo on pitkällä sairauslomalla. Hänellä on CFS, vakava neurologinen sairaus.
Usko on auttanut Nuotiota hyväksymään vaimon sairauden.
”Vaikka elämä on vaikeampaa, uskoontuloni jälkeen parisuhde voi paremmin kuin ennen.”
Pete Nuotio soittaa kosketinsoittimen lisäksi pasuunaa. ”Improvisointi pasuunalla on puhtaimmillaan tajunnanvirtaa ja yhteyttä johonkin abstraktiin. Mitä enemmän ymmärrän uskosta, sitä paremmin pasuunansoittokin kulkee.”
Miksi Jumala tuli Nuotion elämään nyt? Miksei silloin, kun koko Suomi tuntui kaatuvan niskaan 80-luvulla?
”Kaikella on aikansa. En ollut silloin valmis ottamaan vastaan näitä juttuja. Nyt olin. Jumala tiesi sen.”
Nuotio huomauttaa, että Jumala on istuttanut jokaiseen kaipuun häntä kohtaan.
”Kaikki etsivät jotain, mutta yleensä väärästä suunnasta. Minäkin podin nuorempana selittämätöntä kaipuuta ja etsin täyttymystä extreme-asioista. Dingo oli mitä suurinta extremeä. Nyt tiedän, mitä olin aina etsinyt. Enää ei tarvitse etsiä.”
Uskon myötä Nuotion elämään lipui uusia asioita.
Ensinnäkin hän alkoi käydä kirkossa. Se jännitti aluksi, ja kirkonmenot ihmetyttivät. Jumalanpalveluksen kaava tuntui erikoiselta, paikoitellen jopa hassulta.
”En ymmärtänyt ihan kaikkea.”
Mutta yksi asia tuntui heti alussa omalta: uskovaisten yhteys.
”Oli voimaannuttavaa, kun ympärillä oli ihmisiä, jotka uskovat samalla tavalla.”
Nykyään pyhä on Nuotiolle luonteva aihe. Hänen puheeseensa pulpahtaa vähän väliä isoja asioita: hengellinen todellisuus, joka on meiltä peitossa; Jumala, kaiken luoja; Jeesus, meidän pelastajamme; Pyhä Henki.
Herkimmillään hän on kertoessaan eräästä jumalanpalveluksesta Reposaaren pienessä kirkossa. Kirkossa oli sama pieni porukka kuin ennenkin. Nuotio polvistui alttarille ehtoolliselle.
”Yhtäkkiä tunsin jollakin tavalla Jeesuksen ja opetuslasten läsnäolon. Vesi valui silmistäni, en voinut sille mitään. Se oli hurja kokemus.”
Jälkeenpäin Nuotio ihmettelee, kuinka yksinkertaista uskoontulo lopulta oli.
”Miksen tajunnut sitä aiemmin? Tärkeää on tunnistaa omassa päänupissa olevat esteet uskon tiellä ja voittaa ne. Se on ihan arkista ajattelua. Avaimina ovat itsetuntemus ja totuuden hakeminen.”
Nuotiolle usko on tavallaan järkipäätös.
”Mutta ilman Jumalan apua se ei olisi onnistunut. Minut voi pelastaa vain Jumalan armo.”
Mikä oli vaikeinta?
”Päästää irti omavoipaisuudesta: ajatuksesta, etten tarvitse ketään enkä mitään – en varsinkaan Jumalaa.”
Jumalan karitsa. Niin Nuotion nimittää joskus itseään. Karitsan elämä on parempaa kuin se edellinen.
”Usko on antanut henkisiä voimia, mikä on helpottanut elämää valtavasti. Tunnen eläväni elämäni parasta aikaa”.
Nuotio yrittää noudattaa varsinkin kahta käskyä: rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäisiä kuin itseäsi. Ehkä juuri siksi hän on entistä kärsivällisempi ja hyväntahtoisempi.
”Samoja kiusauksia minulla on kuin muillakin. Kun esimerkiksi huomaan ajattelevani jostain ihmisestä pahaa, yritän heti kääntää fokuksen muualle. Sanon mielessäni ’pois tämä ajatus’ ja käännän ajatukseni johonkin positiiviseen. Tärkeää on elää ja toimia niin, ettei tartte hävetä jälkeenpäin”.
PIAN ALKAA Dingon kiireinen keikkakesä. Uskoa ei ole Nuotion mielestä vaikea sovittaa siihen.
”Uusi Pete vanhassa roolissa on jännittävä koetus. Bändin kaverit tukevat minua. Sitä paitsi Raamattua voi lukea hotellihuoneessakin.”
Ennen paluuta bändiin Nuotio kysyi Jumalalta monta kertaa, sopiiko hänen lähteä taas tien päälle Dingon kanssa.
”Mitään selvää kyllä-vastausta en saanut, mutta en myöskään ei-vastausta. Päätös lähteä mukaan on kuitenkin osoittautunut monella tavalla hyväksi.”
Neumannin vanhoista sanoituksista Nuotio on löytänyt uuden tason.
”Näen niissä hengellisyyteen viittaavia kohtia. Ehkä Pertilläkin on kaipuu johonkin suurempaan.”
Ehkä. Dingon Sinä ja minä –hitissä lauletaan tänäkin kesänä näin: ”On toivo kuin hyvä henki, se virtaa vaan/ se airottoman veneen saa liikkumaan.”
6/2017 Kotilääkäri
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti