Urheilulääkäri Pippa Laukka: ”Salaaminen oli helppoa ja siksi vaarallista”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
DSC4036_valmis
Urheilulääkäri Pippa Laukka tukee syömishäiriöistä toipuvia. ”Olen kettu tunnistamaan asioita, vaikka niitä miten ovelasti piiloteltaisiin.”

Kun Pippa Laukka oli nuori, kukaan ei tiennyt häpeästä, jonka kanssa hän eli. Syömishäiriöstä toipuminen kesti vuosia, mutta nyt hän pystyy auttamaan muita.

DSC4036_valmis

Urheilulääkäri Pippa Laukka tukee syömishäiriöistä toipuvia. ”Olen kettu tunnistamaan asioita, vaikka niitä miten ovelasti piiloteltaisiin.”

Urheilulääkäri Pippa Laukka, 46, ei pidä muotivillitykseksi nousseesta fitnessbuumista. Tiukkaan ruokavalioon ja kurinalaiseen harjoitteluun nojaava fitness vetää nuoria naisia kuin sokeri kärpäsiä.

”Kontrollointiin ja mittaamiseen perus-tuva laji on pinnallinen, ulkonäkökeskeinen ja armoton. Se ei myöskään edistä kehon terveyttä, koska se järkyttää biologista tasapainoa, homeostaasia.”

Bikinifitnesskisoissa esitellään laihoiksi ja lihaksikkaiksi rääkättyjä kehoja, mutta heti kun kilpailija pääsee lavan taakse, himot pääsevät valloilleen.

”Tytöt saattavat suunnitella jo viikkoja aikaisemmin, millä mässäilevät lavan takana heti, kun kisa on ohi.”

Kaikki tämä kuulostaa Pipasta pelottavan tutulta: syömishäiriöisen toiminnalta.

Sen maailman Pippa tuntee, sillä hän eli siinä yli 15 vuotta. Hänen syömishäiriönsä alkoi bulimialla, kääntyi anoreksiaksi ja vaihtui taas bulimiaksi.

Sanotaan, että fitnessissä kilpailee paljon naisia, jotka ovat parantuneet anoreksiasta. Tällainen puhe ärsyttää Pippa Laukkaa.

”Eivät he ole parantuneet. He ovat vain muuttaneet syömishäiriönsä toteutustapaa. Bikinifitness on syömishäiriöistä.”

Se on raju väite. Mutta Pippa tietää, mistä puhuu. Hän tietää myös sen, että syömishäiriöstä ei parannuta ilman kovaa työtä.

”Oikotietä ei ole.”

Ensi kertaa eksyksissä

Pippa Laukka osaa sanoa hetken, jona hänen syömishäiriönsä alkoi.

Hän oli silloin 17-vuotias ja vietti vaihto-oppilasvuottaan Kaliforniassa. Pippa oli odottanut matkaa kuin kuuta nousevaa, sillä sen piti antaa suunta hänen elämälleen.

Hän oli lopettanut kilpauintiuransa vähän ennen jenkkivuottaan ja tunsi olevansa tyhjän päällä. Tai oikeastaan vielä pahempaa. Hän tunsi olevansa tyhjä.

”Aloin ihmetellä, mihin oikein kuulun – ja kuka ylipäätään olen, kun en enää uimari.”

Amerikka oli vastaus tähän. Pippa ajatteli sujahtavansa vaivatta televisiosta, elokuvista ja musiikkivideoista tuttuun paikkaan.

”Ainoastaan se vaivasi etukäteen, että kelpaanko sinne, täydelliseen maailmaan.”

Perillä vastassa oli pettymys.

Isäntäperhe ei vastannut odotuksia, vaan oli arkinen ja ristiriitainen. Koulussa ei löytynyt kaveripiiriä eikä harrastuksiin päässyt mukaan. Sujahtamista ei tapahtunut.

”En astunutkaan Hollywoodiin vaan arkeen.”

Pippa alkoi ahdistua, kun ei saanut mistään kiinni.

Ainoa asia, joka oli helposti käsillä, oli ruoka. Ne ihanat Amerikan hampurilaiset ja kaikki uudet maut! Niitä syödessä Pippa tunsi pääsevänsä elokuvista tuttuun maailmaan.

”Siihen asti syöminen oli ollut mutkaton asia. Söin, kun oli nälkä. Nyt aloin syödä kaikenlaisiin tunteisiin. Kun oli tylsää, söin. Kun ahdisti, söin.”

Koulussa Pippa tutustui hemaisevaan ja itsevarmaan ruotsalaiseen vaihto-oppilastyttöön, joka tuntui olevan kaikessa valovuoden edellä. Tämä tukholmalainen tuli sanoneeksi sanat, jotka laukaisivat Pipan syömishäiriön.

Laukaisevat sanat

”Minulla on kätevä tapa. Jos joskus tulee syötyä liikaa, laitan sormet kurkkuun”, tyttö kertoi ihan tavallisena asiana.

Pippa tiesi heti, että nyt löytyi jotain täydellistä.

”Olin alusta asti tosi hyvä salaamaan asian. Se oli hirveän helppoa ja siksi vaarallista.”

Keinossa oli vain yksi haittapuoli, josta tukholmalaistyttö ei näyttänyt kärsivän.

Häpeä.

”Uusi tapa tuntui heti ihan sairaan nololta ja sairaan hävettävältä.”

Pipalla ei ollut edes mitään nimeä ”sille”. Ainut syömishäiriö, josta hän oli kuullut, oli anoreksia. Hän oli varma, että oli ainoa maan päällä, joka kärsi tästä häpeästä.

Syöminen lähti käsistä heti. Pipalla on voimakas tahto, mutta se ei alkuunkaan riittänyt syömishimon kanssa kamppailuun. Ei hän edes halunnut kamppailla, hän halusi antautua himolle.

”Ahmiminen oli lihallista, seksuaalista, sisään ottamista, itsensä täydentämistä.”

Ruokaorgioita seurasi aina kurinpalautus.

”Nyt saa riittää, tämä häpeä pitää siivota, puuttui yliminäni peliin”, Pippa kuvaa.

Kun orgiat oli oksennettu ja jäljet siivottu, Pippa sai hetken rauhan. Hän oli suvantokohdassa, jossa kaikki tunteet tyyntyivät.

Mutta pian myrsky toi taas itsesyytökset, häpeän ja alavireisyyden. Se toi myös fyysiset oireet: pahoinvoinnin, huimauksen, tärinän ja väsymyksen.

Ystävä, josta ei luovuta

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Pippa päätti karistaa muutaman kilon.

Mitä enemmän hän laihtui, sitä useammin hän kuuli, kuinka hyvännäköinen oli. Se tuntui hyvältä.

Pippa oivalsi, että syömättömyys oli siistimpi ja kliinisempi tapa suhtautua ruokaan kuin mässäily ja oksentaminen.

Hänestä tuli anorektikko.

Parissa vuodessa Pippa näännytti itsensä sairaalakuntoon. Sairaalassa ei kuitenkaan hoidettu muuta kuin painoa. Pipan katsottiin parantuneen, kun kiloja tuli pari lisää.

Hoidon aikana hänelle selvisi kaksi asiaa: hän opiskelisi lääkäriksi eikä luopuisi parhaasta ystävästään syömishäiriöstä.

Perhe huokasi helpotuksesta, kun lääketieteellisen ovet aukesivat Pipalle.

Syömishäiriön suhteen mikään ei kuitenkaan ollut muuttunut. Pippa vain vaihtoi anoreksian bulimiaan, koska se oli helpompi salata muilta.

Jälkeenpäin Pippa on surrut erityisen paljon juuri opiskeluvuosiaan.

Syömishäiriö teki hänestä yksinäisen.

Ulospäin Pippa näytti iloiselta ja sosiaaliselta. Hän pelasi salibandyä ensimmäisessä divisioonassa, opiskeli rivakasti, oli ainejärjestöaktiivi ja päätoimitti järjestön lehteä.

Hän piti ihmissuhteensa pinnallisina, jotta salaisuus ei olisi paljastunut.

”Edes poikakaveri ei tiennyt tätä puolta, koska se olisi ollut katastrofi. Minulle.”

Pippa oli vakuuttunut, että jos joku näkisi hänen sisällään jotain muuta kuin täydellisyyttä, hänet olisi hylätty.

Parisuhde ja pänttääminen helpottivat bulimiaa jonkin verran.

”Kun sain syliä ja turvaa tai ahmin kirjoja, pystyin hetkeksi unohtamaan ruokaan liittyvät ajatukset.”

Syömishäiriö oli kuitenkin vaativa toveri. Ennen pitkää se imi taas itseensä Pipan kaiken energian, pakotti laskemaan kolikkoja ja suunnittelemaan seuraavaa ahmimis- ja oksennusorgiaa.

Ystävän kuristusote

Vuosien mittaan Pipan tunteet parasta ystäväänsä kohtaan alkoivat laimentua.

”Alkoi kyllästyttää. Bulimia vei rahat, ajan ja ihmissuhteet, mutta ei antanut enää mitään. Se ei onnistunut helpottamaan ahdistusta ollenkaan.”

Kyllästyminen ei ollut molemminpuolista. Bulimia ei irrottanut otettaan Pipasta, vaikka tämä miten rimpuili.

Käänne tuli vasta kun Pippa oli 28 ja joutui uuteen tilanteeseen.

Hän alkoi odottaa vauvaa.

”Tuli vastuu ja valtava halu parantua.”

Vauvasta tuli uusi keskushenkilö Pipan elämään. Se hieman hellitti bulimian otetta.

Hän ei kuitenkaan tuntenut päässeensä siitä. Varsinainen paraneminen alkoi, kun hän lääkärinä kirjoitti itselleen lähetteen Syömishäiriöklinikalle.

”Ensimmäistä kertaa tuntui, että nyt minulle tarjotaan jotain, mistä on apua.”

Pippa aloitti vuosia kestäneen terapian.

”Paranemisessa on ollut keskeistä kohdata ne asiat, jotka tekivät minusta määrätietoisen suorittajan ja heikkouteni kieltäjän.”

Pippa oivalsi, että syömishäiriö oli keino säädellä liian kovia sisäisiä vaatimuksia.

Hän oli oppinut hyvin nuorena pärjääväksi ja itsenäiseksi.

”Sellaisena sain kiitosta ja huomiota. Oma tarvitsevuus ja hauraus kätkeytyivät sen alle.”

Kyse oli myös sukupolvien yli vaikuttavista asioista.

Pipan isovanhemmat olivat Karjalan evakkoja, menettäneet kotinsa kahteen kertaan. Perhepiirissä arvostettiin pärjäämistä.

”Aiempien sukupolvien kärsimysten rinnalla koin vähän syyllisyyttä omista avuttomuuden tunteistani. Minulla oli kuitenkin kaikki hyvin. Olisin halunnut olla vahvempi.”

Apua muille

Pippa Laukka on päättänyt puhua kokemuksistaan avoimesti.

Hän uskoo, että olisi saanut itsekin aiemmin apua, jos asiasta olisi puhuttu julkisuudessa.

Tällä hetkellä hän tukee syömishäiriöistä toipuvia.

”Olen kettu tunnistamaan asioita, vaikka niitä miten ovelasti piiloteltaisiin. Osaan odottaa oikeaa hetkeä ja valita sopivat sanat.”

Tällä viisaudella Pippa olisi nähnyt sen tukholmalaistytön ulkokuoren läpi.

”Pinnallisuus ja pintaan keskittyminen ei ole minusta kiinnostavaa. Olemme kuin sipuleita, meistä löytyy loputtomasti uusia kerroksia ja ulottuvuuksia. Kiinnostavaa ovat kerrokset, jotka tekevät meistä inhimillisiä.”

Paranemisessa tärkein kokemus Pipalle oli se, mitä hän pelkäsi eniten:

Hylkäävätkö läheiset, jos saavat tietää hänen salaisuutensa?

Niin ei käynyt.

Vanhin tytär on kannustanut, isä sanonut olevansa ylpeä.

Kumpikin uskoo, että Pipan kokemuksesta voi olla apua muille.

 Kotilääkäri 8/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X