Sössöttäjiä ja eri mieltä olevia ei tarvitse kuunnella – mutta tämän takia niin kannattaisi välillä tehdä

Sain Twitterissä tällä viikolla pari yllättävää vihanpurkausta, yksityisviesteillä.

”Miksi keskustelet tuon rasistin ja tuon oikeistolaisen kanssa – fasistien kanssa ei neuvotella.”

Lähettäjällä oli pitkät (kiukkuiset mutta asialliset) perustelut siitä, miten vastaamalla näille tulee tukeneeksi niiden politiikkaa. Jos näille sanoo mitään neutraalia, se tekee ääri-ihmisistä varteenotettavia keskustelukumppaneita ja legitimoi heidän ajamansa asiat ikään kuin normaaleiksi yhteiskunnallisen keskustelun osiksi.

Toinen viestittäjä kertoi pettyneensä minuun, koska olin tykännyt yhdestä turkulaisen perussuomalaisen vastauksesta minulle – olin kuulemma asettunut ”vihollisen” leiriin enkä nähnyt etuoikeutettua asemaani. Siksi hän aikoi blokata minut, ellen muuttaisi käytöstäni.

Samaan aikaan julkisen twitterin puolella äärioikeistolaiset öyhöttäjät ja valeprofiilihahmot huutelivat minulle siitä, että olin tykännyt joistain mielestäni osuvista vasemmistoaktiivien postauksista.

”Suvakkitoimittajan yhteydet Antifaan, ISIS-järjestöön ja anarkisteihin pitää selvittää!”
”Anarkisteja hyysäävät punavihermokuttajat ovat vallanneet Seuran, lehti boikottiin!”

Kaikilla näillä ihmisillä (noiden nimimerkkiprofiilienkin takana lienee ihmisoletettuja) oli vakaa näkemys mielipiteilleen: eri mieltä olevien kanssa ei pidä kommunikoida muuten kuin korkeintaan huutamalla.

Väärien mielipiteiden kuuntelu on tuskaisaa

Toimittajana joudun usein keskustelemaan hyvin erilaisten ja eri aatesuuntia edustavien, fiksujen ja umpihullujen ihmisten kanssa. Se kuuluu tähän ammattiin.

Aikoinaan rauhanturvaajana istuin kerran vastapäätä aidon kansanmurhaajan kanssa, miettien koko ajan mikä sai tuon lempeän näköisen ihmisen tappamaan sivullisia pelkän etnisen vihanpidon nimissä. Tunnustan, että sekunnin–parin ajan mietin, muuttuisiko maailma paremmaksi jos nyt ampuisin tuon hirviöihmisen.

Suomi-twitterissä tuhannet ihmiset äärilaidoilta, keskeltä ja sivulta pääsevät käymään toistensa kimppuun asiasta kuin asiasta.

Minun ei tarvitse sietää heidän kaikkia näkemyksiään. Mutta minun on kuunneltava niitä, koska journalismia ei voi tehdä laput silmillä. Sitä ei saa tehdä vain samanmielisten joukossa asioiden, toisilleen hymistellen.

Ajatus siitä, että alkaisin siivota pois näkyvistä kanssani eri mieltä olevia todellisia ihmisiä twitter-blokkaamalla, ei mielestäni ole journalistille järkevä toimintatapa.

(Blokkaan empimättä pelkkää pahaa ajavia kiusaajia, vihankylväjiä, valehahmoja ja solvaajia.)

Kyllä, päättömien näkemysten kuuleminen tuntuu usein väsyttävältä. Piilorasistisen politiikkapuheen näkemisestä tulee saastainen olo.

Tahallinen kanssaihmisten tarkoitusten väärinymmärtäminen, harrastipa sitä iltapäivälehden päätoimittaja tai fillariaktivisti, jättää turhautuneen ”oliko teidän pakko” -tunteen.

Samalla ymmärrän, että varmuus oman asian oikeutuksesta ja oman viiteryhmän kärsimistä vääryyksistä nimenomaan antaa heille sen pakon kärjistää ja sanoa aggressiivisesti silloinkin, kun (minun mielestäni) ei tarvitsisi.

Tolkullisuus, tuo pahin synti

Olen tällä viikolla saanut kuulla, että juuri tämä asenteeni on sitä vastenmielisintä tolkkuismia, asioiden yläpuolelle asettumista ja vallitsevien yhteiskunnallisten rakenteiden pönkittämistä.

Näkyvyysvaltaa jakava setämies / vihervassareita lipova suvakki katsoo mediavaltaistuimeltaan joko pilkallisesti tai huvittuneesti allaan kiehuvaa taistelua, likaamatta käsiään ja sanoo, mikä on hyvää tai huonoa käytöstä, tai oikea tapa kapinoida.

Hyvät ihmiset, minulle viestejä lähetelleet anarkofeministit ja kansallismielisiksi itseänne kutsuvat 1950-luvun Suomen haikailijat, tässä olette kerrankin kaikki ihan oikeassa.

Tuota minun ja monen muun toimittajan käytös pahimmillaan on, ja se saakin raivostuttaa.

Silti jonkun on tässä polarisoituvassa, ääripäitä kohti ajautuvassa sosiaalisen median mikrokosmoksessa pakko voittaa pelkonsa, ällötyksensä ja ennakkoluulonsa, ja kuunnella vaikka väkisin mitä ihmiset sanovat. On ihmisoikeus tulla kuulluksi.

Sen voi hoitaa moraalisesti oikein tai sitten tekopyhästi, kuten minullekin usein tapahtuu. En näe patriarkaatin ympärilleen rakentamia piikkilanka-aitoja, koska maata röhnötän keskellä viihtyisää tonttiani niiden suojaamana.

Ei synny oikeutta, ilman taistelua

Blokkaajat ja pakonomaiset toistensa vaientajat sanovat usein tekevänsä sen omaa mielenterveyttään, yöuntaan tai seuraajiensa tunteita varjellakseen. Tämä on ihan validi peruste.

Yksityishenkilön ei ole mikään pakko kuunnella sössötystä livenä tai verkossa.

Hintana on, että he menettävät tilaisuuden oman maailmankuvansa laajentamiseen ja argumentaationsa perillemenon terävöittämiseen. Sössöttäjistä (enkä tarkoita sössöttäjiltä) voi nimittäin oppia paljon.

Jos militaristisesti ajattelee yhteiskuntaa taisteluna hyvien asioiden puolesta taantumusta ja tyhmistymistä vastaan, blokkaajat ehdoin tahdoin laiminlyövät mahdollisuuden pysyä ajan tasalla vastustajan juonista, sokeista pisteistä ja taktiikoista.

Mikä sitten olisi kaikissa tilanteissa paras tapa toimia sosiaalisessa mediassa ja parantaa maailmaa sitä kautta? En minä tiedä.

Spleinaan silti.

Olisi hauska trollata ja sanoa, että tämän mietelauseen keksi Sun Tzu, mutta ei. Se on poikkeuksellisesti ihan Tolkun Henkilön oma ajatelma:

Yhtään yhteiskunnallista taistelua ei ole voitettu, ja uudistuksia saavutettu ilman aggressiivista hyökkäystä, ilman hyssyttelijöitä häiritsevää vihaista ääntä.
Yhtään pysyvää rauhaa ei ole saavutettu ilman kohteliaisuutta, toisten huomioimista ja kuuntelemista.