Tikkakoski-tietovuoto: Kuka möhläsi, kuka valehteli – ja kumpi on vakavampaa?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Vastavalmistunut merivoimien luutnantti Georgij Alafuzoff löytyy upseeriluetteloista vuodelta 1978.

(Päivitetty: )
Teksti:
Petri Korhonen

Vastavalmistunut merivoimien luutnantti Georgij Alafuzoff löytyy upseeriluetteloista vuodelta 1978. © Seura

Suomen Tietotoimisto pudotti perjantaina melkoisen uutispommin. STT väittää poliisin epäilevän, että Helsingin Sanomien joulukuussa 2017 julkaisemat, Puolustusvoimien salaiseksi leimatut asiakirjat ovat vuotaneet lehdelle entiseltä Suomen sotilastiedustelun päälliköltä, kontra-amiraali Georgij Alafuzoffilta.

Eläkkeellä oleva amiraali ei ole kiistänyt eikä vahvistanut uutistoimiston väitteitä, koska häntä ei ole tavoitettu. Poliisikaan ei kommentoi tutkinnallisista syistä.

Keskusrikospoliisin tutkinta vuotoasiassa on kesken, eikä ketään jupakan osapuolista syytetä vielä mistään. Tutkinnassa on kaksi erillistä haaraa: Hesarin epäillään syyllistyneen jutullaan turvallisuussalaisuuden paljastamiseen, ja Alafuzoffin osalta kyseessä voi olla rankanpuoleinen virkarikos.

Uutistoimiston paljastukset Alafuzoffin osallisuudesta vaikuttavat teoriassa uskottavilta. Kovin monella muulla ihmisellä ei ole ollut niin laajaa pääsyä Puolustusvoimien leimamateriaaleihin kuin hänellä. (Suomen Kuvalehden juttu aiheesta löytyy tästä linkistä.)

Tolkun Henkilö kuuli salaisten viranomaistietojen jakeluun ja käsittelyyn perehtyneiltä asiantuntijoilta yhtä uskottavasti, että tässä tapauksessa vuoto on saattanut olla inhimillinen vahinko.

Vanhan viitta-ja-tikari -koulukunnan tiedustelumies ei kuulemma ollut työpaikallaan mikään tietoturvan ja salausteknologian virtuoosi.

Lisäksi teko, väärän aineiston lipsahtaminen eteenpäin on voinut tapahtua jo vuosia sitten.

Monien arvioiden mukaan yksi tilaisuus tähän oli silloin, kun Tikkakoski-jutunkin nyt kirjoittanut Helsingin Sanomien toimittaja kävi loppusyksyllä 2014 haastattelemassa amiraalia tämän silloisella työpaikalla, EU:n sotilastiedustelun päämajassa Brysselissä.

EU:n sotilastiedustelun johtajana 2014 Brysselissä Georgij Alafuzoff oli alansa huipulla – ja kysytty haastateltava. © Kuvakaappaus

Se on ainakin niitä harvoja julkisesti tiedossa olevia tilaisuuksia, joissa osapuolet ovat kohdanneet kasvokkain.

Itsekin olen ollut toimittajavierailuilla EU:n samanlaisissa instansseissa. Olen usein saanut isänniltä läjäpäin lehdistötiedotteita ja tilastoja mukaan, koska omia muistiinpanoja ei kaikissa näissä paikoissa saa tehdä.

Kerran yhden nivaskan pohjaan oli tarttunut isäntäpomon omia post-it-lappuja, joissa oli ranskalaisin viivoin listattu mitä aiheita pitää toimittajan kanssa keskustellessa korostaa.

Aineisto jemmattiin vuosiksi?

Oletetaan hetki, että STT:n tiedonkaivajat ja Seuralle asiasta spekuloineet viranomaislähteet, Suomessa ja Brysselissä, ovat oikeassa ja asiat ovat menneet näin, yhtä yksinkertaisten tunarointien kautta.

Amiraali on sählännyt järkyttävästi ja antanut esitemateriaaliensa tai muiden Brysselin turistioppaiden lisäksi kasan salaisia tietoja häntä haastatelleelle toimittajalle – kauan ennen joulua 2017.  Tai lähettänyt vaikka haastattelutekstiään hyväksyessä seuraavankin väärän meilin väärälle vastaanottajalle.

Aika-arvio perustuu siihen, että Helsingin Sanomien julkistamat asiakirjat ovat 2000-luvun alkupuolelta.

Toimittaja on odottanut näiden kanssa vuosia, ennen kun on tehnyt aiheesta koosteen ja julkaissut sen avausosana Hesarin pitempää juttusarjaa.

Lehden työryhmässä sarjan osia oli tekemässä myös toimittajan nuorempi kollega.

HS kertoi halunneensa esitellä avausjutussa Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen toimintaa, myöhemmissä osissa suomalaisen sotilastiedustelun rutiineja ja tapoja. Jutun julkaisuvaiheessa Suomen odotetut (ja monenlaisen väännön jälkeen tänä keväänä hyväksytyt) tiedustelulait olivat vasta valmisteilla.

Aineiston hilloamisaika kuulostaa pitkältä. Mutta näinhän asiat usein venyvät. Aikoinaan Hesarin tutkiva toimitus varmisteli Sonera-urkintaskandaalien detaljeja vuoden ympäri ennen ensimmäisten juttujen ilmestymistä, ollakseen raastuvankestävä kaikista asioista. Väärinkäytöksistä uutisoidessa faktojen pitää olla moneen kertaan tarkistettuja.

Tässä Tikkakoski-jutussaan HS ei kuitenkaan osoittanut mitään väärinkäytöstä tapahtuneeksi, päinvastoin. Juttu paljasti lähinnä, että suomalaiset tiedusteluammattilaiset pitävät palavereita ja kokoustavat milloin mistäkin asiasta moneen kertaan.

Näitä sinänsä aika arkipäiväisiä tietoja lehti koristeli jutussaan punaleimaisten, salattujen paperien kuvilla. Lisäksi lehti ripotteli juttuunsa tarinan kannalta tarpeettomia tietoja signaalitiedustelun teknisistä yksityiskohdista.

Miksi juttu sitten tehtiin tässä muodossa?

Sitä on kaikilla journalistisen jälkiviisauden, taivastelun ja etiikkapohdintojen mittareilla mahdoton ymmärtää muuksi kuin rumaksi työtapaturmaksi. Toimittajien kunnianhimo ja paljastushalu ohittivat alan kauniit periaatteet lukijoiden ja yleisen edun palvelemisesta.

Salaisen aineiston saaminen olisi ollut iso uutinen jo sinänsä.

Helsingin Sanomilta olisi ollut eettisesti täysin kestävä ratkaisu tehdä jo vuonna 2014, 2015 tai 2016 paljastusjuttu, jossa kauhistellaan armeijan johtajiston kehnoa tietosuojaa:

”Tällaisia huippusalaisia papereita EU:n korkein sotilastiedustelun vaikuttaja antoi vahingossa toimittajalle”.

Tästä skandaalista kaikki olisivat silloin voittaneet. Toimittaja olisi saanut paljastusjutullaan todennäköisesti jonkinlaisen journalistipalkinnon, ansaitusti.

Puolustusvoimat olisi voinut äkkiä paikata inhimillisen tietoturva-aukkonsa, ja estää mahdollisten muiden vastaavien, kansallista turvallisuutta vaarantavien möhläysten toteutumista.

Mutta ei. Toimittajan tai toimituksen päätös jemmata vuosikausiksi epäasiallisesti haltuunsa saama, toiselle kuuluva aineisto – josta ei ilmene väärinkäytöksiä – on journalistisen etiikan näkökulmasta hyvin kyseenalaista toimintaa.

Jos siis näin on tapahtunut.

Lehden vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kertoi Seuralle lauantaina ystävällisesti, ettei HS kommentoi näitä arvailuja tai yleensäkään koko jupakkaa mitenkään.

Lopullinen varmuus tapahtumien kulusta saadaankin vasta jos rikostutkinta johtaa oikeuskäsittelyyn, ja jos osalliset kertovat siellä kaiken.

Puhuiko HS täysin totta?

Lehti ei ole missään vaiheessa paljastanut, kauanko salaiset materiaalit ovat olleet toimituksessa. Kyse on luultavasti joka tapauksessa useista vuosista.

Tästä päästäänkin lehden maineenpalautukselle tärkeään kysymykseen.

Päätoimittaja Kaius Niemi vakuutti heti julkaisukohun jälkeen haastatteluissa, että Puolustusvoimilta vuodettua materiaalia on säilytetty toimituksessa huolellisesti. Siis varmaankin niillä spekseillä, joilla valtiollisia salaisia asiakirjoja pitää säilyttää.

Tämän väitteen voi kyseenalaistaa jo nyt ihan arkisella päättelyllä.

Jos tiedot ovat olleet lehdellä esimerkiksi Alafuzoffin haastatteluvuodesta 2014 asti, ne eivät millään ole voineet olla tämän suojausluokan salaisilta asiakirjoilta vaadittavassa ”asianmukaisessa säilössä” aukottomasti kaikkien näiden vuosien ajan. Tämän tietävät kaikki missään toimitusyhteisössä ikinä työskennelleet ihmiset.

Pohditaanpa. Jos tietoja on muutettu sähköiseen muotoon, tai ne ovat olleet alun perinkin sellaisina, ja niitä on säilytetty toimituksen tietokoneella?

Tuona aikana ihmisten työpisteet ja toimitusjärjestelmät ovat vaihtuneet, henkilökohtaiset kannettavat läppärit ja pöytäkoneetkin on voitu päivittää ja uusia moneen kertaan. Onko varmaa, että tiedot ovat siirretty aina turvallisesti uudelle koneelle – ja mitä vanhalle on tapahtunut?

Onko salaisia tietoja sisältänyt kone ollut toimittajan vuosilomien ja vapaiden aikana aina lukkojen takana?

Ovatko tiedot olleet jollakin toimituksen yhteisistä levyasemista? Niille voi yhtiön ICT-lähituen lisäksi päästä kymmeniä muita ihmisiä.

Jos tiedot olisivat olleet toimittajan kotikoneella tai omilla muistitikuilla, niitä tuskin säilytetään tilassa johon ikinä ei pääse ketään muita, perheenjäseniä tai kyläilijöitä.

Ovatko tiedot olleet pilvipalvelussa? Se olisi vielä pahempi munaus. Jokainen tutkivaksi toimittajaksi itseään nimittävä tietää, ettei tämän tason salaisuusluokka-asiaa voi tallettaa turvallisesti mihinkään pilveen.

Entä jos salaiset tiedot ovat olleet joko tallenteina tai paperipinoina päätoimittajan mystisessä kassakaapissa – siinä paikassa johon kaikki salaiset kansiot lehdistösankaruuselokuvissa pannaan?

Voihan näin olla. Olen nähnyt aikoinaan Hesarissa työskennellessäni yhden tällaisen kaapin, enkä usko että siinä tämän luokan punaleimakansioita olisi.

Todennäköisin vaihtoehto on, että päätoimittaja puhui säilytystavoista hätäpäissään, vastoin parempaa tietoaan. Luultavasti hän ei oikeasti edes tiennyt ennen jutun julkaisemista, että lehdellä oli vuosikaudet hallussaan näin iso potti salaiseksi leimattua materiaalia.

Se, että maan suurimman sanomalehden päätoimittaja valehtelisi pokkana suurelle yleisölle ”säilytimme Suomen turvallisuudelle tärkeitä materiaaleja kunnolla”, vaikka tiesi ettei näin ollut, olisi lehden maineelle kohtalokasta.

Tähän pahimpaan vaihtoehtoon en siksi mitenkään uskoisi. Pitkään tuntemani Kaius Niemi on rehellinen journalisti ja oikeudentuntoinen ihminen.

Sitä paitsi vähemmistäkin lööperipuheista on pörssiyhtiöissä pantu johtajia kävelemään.

Tue ihmistä, älä hänen virhettään

Silti lehti on jättänyt liian paljon asioita kertomatta.

Ymmärrän hyvin, että tällaisessa jupakassa esimiehille tulee vaistomaisesti tarve suojella yhtiötään ja alaisiaan. Sen voi tehdä rehellisesti ja oikein, tai sitten totuutta taivuttaen.

Osittain tässä Tikkakoski-kohussa kyse onkin journalistisen etiikan lisäksi myös oikeasta ja väärästä johtamistavasta.

Esimiesten täytyy tukea alaisiaan ehdoitta, auttaa heitä silloinkin kun he ovat mokanneet. Virheitä sattuu journalistisessa työssä säännöllisesti kaikille, eikä niitä tehdä pahantahtoisuuttaan.

Tämä ihmisten tukeminen ei tarkoita sitä, että heidän virheitään salaillaan, peitellään ja selitellään paremmiksi.

Yleisöllä, lukijoilla ja tilaajilla on oikeus luottaa siihen, että mediatalo noudattaa itse samanlaista moraalikoodia kuin mitä se vaatii yhteiskunnan päättäjiltä, valvottaviltaan.

Viime vuonna saksalainen laatulehti Der Spiegel yritti alkuun kieltää tosiasiat, kun lehden huipputoimittaja Claas Relotius oli kärähtänyt talon sisällä faktojensa fuskaamisesta.

Lopulta totuus ja Spiegelin salailuyritykset paljastuivat, ja lehti joutui tunnustamaan virheensä. Lopputulos oli paha kolaus lehden imagolle, sekä yleiselle median uskottavuudelle.

Tänä valeuutisten saastuttamana aikana laatumedian oman kontrollin on oltava poikkeuksellisen korkea. Spiegel kuitenkin aloitti aidon parannuksenteon, pyysi anteeksi ja muutti toimintatapojaan.

Toivottavasti Helsingin Sanomat toimii Tikkakoski-jupakan purkamisessa vastedes eettisesti oikein.

Rehellinen omien virheiden myöntäminen osoittaa yksittäisiltä ihmisiltä suuruutta. Hesarin kaltaiselle, journalistista totuutta jo vuosisadan verran vaalineelle instituutiolle se on elinehto.

Tuollaisen perinteen velvoittama yhtiö ja sen johto eivät saa jäädä kiinni muunnellun totuuden kertomisesta, väärien toimintatapojen tai virheiden peittelyn jatkamisesta.

 

PS. Perusasiat on hyvä muistaa: tämänkaltainen vuoto, olipa se vahinko tai ei, vaarantaa aina maata enemmän kuin yksikään vuodon perusteella tai vuodosta tehty lehtijuttu. Lisäksi se paljastaa pelottavaa osaamattomuutta. Tällaisia ei tiedustelun ammattilaisille saa ikinä sattua. 

Kaikille tietoturvakoulutuksensa aikana nukkuneille puolustusvoimien päättäjille (ja eläkeläisille) pitäisi järjestää äkkiä pakollinen ”mitä tästä opimme” –kertauskurssi tietosuojasta sekä ammatissa kertyvän aineiston oikeasta käsittelystä.

 

Korjaus: Juttua muokattu 13.7. klo 20.30. Muutettu lause muotoon ”STT väittää” muotoon ”STT väittää poliisin epäilevän.”
Korjaus: Juttua muokattu 22.7. klo 10.50, korjattu kirjoitusvirheitä ja puuttuvia ääkkösiä.

 

Vuoden 1994 upseerimatrikkelin perusteella Georgij Alafuzoff on jo hyvässä uraputkessa, kenttäkokemusta ja tiedustelukoulutusta takanaan. © Seura

X