Karri ”Paleface” Miettinen tutustui sisällissodan lauluperinteeseen – ”Totuus ei ollut valkoinen tai punainen, vaan inhimillinen”
Kantaaottava rap-artisti Karri ”Paleface” Miettinen selvittää, millä tavalla vuoden 1918 tapahtumat näkyvät tässä ajassa. Tutkimusten pohjalta syntyi myös jakautuneen kansan tunnelmista kertova laulu.
Karri ”Paleface” Miettinen teki sarjan kokemusten pohjalta myös kappaleen Laulu sisällissodasta. Sen musiikkivideolla mennyt kohtaa nykyajan.
Vapaussota, punakapina, kansalaissota. Jo vuoden 1918 tapahtumien monet nimet kertovat kansaa jakavasta ristiriitaisesta perinnöstä. Viime vuosina tapahtumia on usein kutsuttu neutraaliutta korostaen sisällissodaksi.
Ylen sarjassa yhteiskunnallisesti kantaaottava rap-artisti Karri ”Paleface” Miettinen sukeltaa syvälle vuoden 1918 eri puoliin. Musiikki kulkee mukana koko ohjelman ajan.
”Olen tehnyt tunnuskappaleen, jonka valmistumista sarja seuraa. Sarjan voi nähdä niin, että teen taustatutkimusta sitä biisiä varten. Kolmen jakson aikana se biisi ottaa muotoaan”, Miettinen kertoo.
Miettinen tutustui sisällissodan lauluperinteeseen, joka oli vähällä kadota kokonaan. 1920–30-luvuilla ihmiset säikytettiin hiljaiseksi. Tuolloin kansanperinnettä tallentaneiden laulujen laulamisesta julkisella paikalla saattoi saada tuomion.
”Keskustelen aiheesta Timo ”Tipi” Tuovisen kanssa, joka suoritti 70-luvulla punavankileirilaulukeräykset. Hän meni ihmisten koteihin, joissa vanhat ihmiset kyyneleet silmissä ja pala kurkussa lauloivat niitä lauluja nuoruudestaan.”
Poikkeuksellisen nuorten ihmisten sota
Sarjassa on kaksi tasoa. Historioitsijat analysoivat tapahtumia tutkijan näkökulmasta, mutta rinnalla kulkee ennen kaikkea tavallisten ihmisten omaan kokemukseen perustuva henkilö- ja sukuhistoriallinen taso.
Miettisen omasta suvusta ei ole löytynyt kovinkaan paljon sisällissotaan liittyviä yhteyksiä. Sen sijaan sarjassa kuullaan esimerkiksi imitaattori Jarkko Tammisen ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen konkreettisista yhteyksistä sisällissotaan.
Miettinen piti sarjan lähtökohtana väitettä, ettei vuoden 1918 tapahtumista tiedetä tarpeeksi. Kysymys kuului, onko häntä pidetty pimennossa?
Sarjan aikana selviää, että monella tapaa sisällissota on tosiaan lakaistu maton alle. Talvisodan perintöä on ollut helpompi juhlia yhteisen kansan tarinana.
”Tarinat ovat niin julmia ja synkkiä, aivan käsittämätöntä väkivaltaa; lapsisotilaita, joukkohautoja, raiskauksia, ilman oikeusturvaa tapahtuneita teloituksia. Niin hirveitä asioita, että on haluttu unohtaa.”
Miksi ja mitä vuodesta 1918 sitten pitäisi muistaa? Miettinen lainaa sarjassa kysymykseen vastaavaa teatteriohjaaja Lauri Maijalaa.
”Maijala sanoo, että pitäisi muistaa se, että se oli olemassa. Se on tapahtunut ja se oli ihan kauheaa. Ja myös se, mikä on tärkeää tässä ajassa: se on käynnissä tällä hetkellä muualla maailmassa. Me ollaan itse oltu samassa tilanteessa 100 vuotta sitten. Silloin meidän pitäisi pystyä myötäelämään niiden ihmisten kanssa, jotka joutuvat pakenemaan kodeistaan tänä päivänä samanlaisessa tilanteessa.”
Miettinen muistuttaa, että sisällissota oli poikkeuksellisen nuorten ihmisten sota. Taisteluihin osallistuneiden keski-ikä oli alle 30 vuotta, ja nuorin teloitettu punavanki oli 15-vuotias. Tästä näkökulmasta myös presidentti Urho Kekkosen toiminta näyttäytyy uudessa valossa.
”Kekkonen toimi teloituskomppanian johtajana Haminan linnan valleilla. Usein unohtuu se, että myös Kekkonen itse oli alle 18-vuotias silloin. Kekkonen oli lapsisotilas”, Miettinen linjaa.
Voittajan trauma
Usein kuullan puhuttavan aatteen palo rinnassaan aseelliseen vallankumoukseen rynnänneistä punikeista. Miettinen kertoo, että usein syyt sotaanlähtöön olivatkin paljon arkisemmat. Vuonna 1918 yhteiskunta oli todellisessa kriisissä, tehtaita suljettiin, työt loppuivat ja nälänhätä uhkasi.
”Punakaartissa sai ruokaa ja jopa pientä palkkaa. Se oli aika käytännöllinen ratkaisu ihmisille, jotta sai ylläpidettyä perhettä. Epätoivoisessa tilanteessa joutuu tekemään epätoivoisia ratkaisuja”, Miettinen sanoo.
Miettinen on sitä mieltä, että sisällissodasta pitää puhua ennen kaikkea totuudenmukaisesti. Se ei ole aivan yksinkertaista, sillä historia on aina täynnä monia näkökulmia ja totuuksia. Siksi Miettinen lainaakin Väinö Linnaa määritellessään vuotta 1918: ”Totuus ei ollut valkoinen tai punainen, vaan inhimillinen.”
Historioitsija Teemu Keskisarja sanoo sarjassa, että aatteellisesti sotivat osapuolet eivät olleet mitenkään kovin kaukana toisistaan. Voidaan ajatella, että kaikki halusivat itsenäisyyttä, kaikki halusivat että ihmisillä olisi ruokaa ja kaikki toivoivat, että työttömät saisivat töitä.
Inhimillinen totuus oli myös täysin sekasortoinen. Tapahtumahetkellä kukaan ei tiennyt täysin kokonaiskuvaa. Kronologian historioitsijat rakentavat jälkikäteen, eikä sekään ole yhden faktan marmoritauluun hakkaamista.
”Kakkosjaksossa on taitavasti leikattu professori Martti Häikiön ja Teemu Keskisarjan näkemyksiä sodasta. Ne edustavat hyvin erilaisia tulkintoja siitä, mitä tapahtui ja mitkä olivat syyt. Se tavallaan ilmentää sitä, että historia on keskustelua.”
Heikommassa asemassa olevien puolesta puhunut Miettinen mielletään perinteisesti vasemmistolaiseksi. Sisällissodan asetelmia pohtiessaan hän ei kuitenkaan kaivautunut vain punaisten poteroon.
”Minulle tuli aivan uutena käsitteenä voittajan trauma. Yhtään valkoisen puolen ylilyöntiä ei tuomittu. Tällöin ihmiset joutuivat jatkamaan elämäänsä ilman pistettä lauseen perässä, ilman mahdollisuutta käsitellä niitä asioita. Ajattele, minkälaisia asioita eläviä ihmisiä Dragsvikissa joukkohautaan haudannut ihminen on joutunut käsittelemään.”
Laulu sisällissodasta, ke 2.5. klo 20.00 TV1